Eilen tiistaina olin tekemässä perinteistä aamutreeniäni taloyhtiömme kuntosalilla. En tiedä, onko se kovinkin yleinen amerikkalainen tapa, mutta tällä kuntosalilla jokaisessa laitteessa on oma televisio. Siihen voi sitten laittaa pyörimään esimerkiksi maisemakuvaa Uuden-Seelannin sademetsistä, jolloin voi leikkiä tekevänsä treeniään toisella puolella maapalloa. Minulle tuosta vilisevästä maisemafilmistä tulee kuitenkin niin huono olo, että yleensä pyöritän ruudullani aamun uutisia.

Tiistaina päädyin kanavasurffailun jälkeen uutisten sijaan toisenlaiseen lähetykseen: hautajaisiin. 90-vuotiaana kuolleen baseball-tähti Yogi Berran hautajaiset lähetettiin Yhdysvalloissa suorana lähetyksenä. Leveästi hymyillyt nainen lauloi: "The Lord is my shepherd, I shall not want." Koko muu kirkko yhtyi lauluun, kun nainen teki käsillään "kaikki mukaan" -liikettä. Pappi hymyili ja kehotti juhlistamaan Berran hienoa elämää. Ja siinä minä poljin menemään crosstrainerillani ja katselin, kuinka Berran uurna kannettiin ulos kirkosta.

Kumma kyllä, tuo tilanne ei tuntunut mitenkään omituiselta, päinvastoin. Täällä hautajaisten televisiointi ei ole mitenkään poikkeuksellista, sitä varten ei tarvitse olla valtionpäämies. Muun muassa Charlestonin kirkkoampumisen uhrien hautajaisia esitettiin julkisesti kansalaisille.

Olen asunut Yhdysvalloissa nyt puolisentoista kuukautta ja kuolema on ollut arjessani läsnä enemmän kuin koskaan aiemmin. Siitä nimittäin puhutaan täällä jatkuvasti ja täysin avoimesti. 

Mässäilyä vai kunnioitusta?

Kun journalistikaksikko Alison Parker ja Adam Ward ammuttiin elokuun lopussa suorassa lähetyksessä, oli Parkerin avomies Chris Hurst jo seuraavana päivänä suorassa lähetyksessä kertomassa tuntemuksistaan. Siitä, kuinka hän ja Alison olivat hyvin rakastuneita ja suunnittelivat häitä ja kuinka he tekivät toisensa onnellisiksi. Samalla Hurst esitteli valokuvia parin kotialbumista. Hän kertoi, että halusi kertoa Parkerista avoimesti siksi, että uutiset keskittyisivät vainajiin, ei tappajaan. Ja se oli totta: Parkerin ja Wardin elämää kerrattiin joka kanavalla, mutta tappajan ajatukset jätettiin sivummalle.

Samaan aikaan suomalaiset kiljuivat Twitterissä: Sosiaalipornoa! Miksi ihmisiä kiinnostaa tuntemattomien vainajien elämä! Mässäilyä! 

Tässä lienee yksi suurimmista suomalaisten ja amerikkalaisten eroista: suomalaiset haluavat piilottaa kuoleman, amerikkalaiset kaikkea muuta. Jos suomalaislehdistö erehtyy kertomaan pienintäkään yksityiskohtaa vainajan elämästä, toimittajat leimataan välittömästi repostelijoiksi. Yhdysvalloissa taas tunnutaan ajattelevan, että vainajan julkinen muisteleminen on vainajan kunnioittamista. Ja jos isossa uutistapahtumassa kuolleen henkilön omaiset eivät itse halua esiintyä julkisuudessa, he silti varsin usein lähettävät julkisuuteen tiedotteen vainajan elämänvaiheista, muistosanojen kera.

Suomessa sellainen olisi ennenkuulumatonta.

Yksityistä vai julkista

Suomessa tuskin ollaan aiemminkaan oltu kovin avoimia kuoleman kanssa, mutta suunta on yhä sulkeutuneempi. Helsingin Sanomat kertoi asiasta muutama kuukausi sitten:

"Nykyään kuolema ja sureminen halutaan pitää yksityisenä, joten kuolinilmoituksetkin julkaistaan usein hautajaisten jälkeen. Muutokseen on vaikuttanut muun muassa vieraantuminen kuolemasta."

Päätin asiaa miettiessäni piipahtaa paikallisen kaupan adressiosastolla: Miltä siellä näyttäisi? Vaikka asenteeni olikin jo etukäteen se, että täällä Amerikassa kuolemaan suhtautuminen on avoimempaa, onnistui adressihylly lyömään ällikällä. Täällä näemmä suhtaudutaan kuolemaan jopa varsin rankalla huumorilla!

Pääsisikö esimerkiksi Suomessa adressihyllyyn adressi, jonka kannessa lukee näin:

Ja sisäsivulla näin:

Lisäksi oli mielenkiintoista, kuinka personoituja adressit olivat. Suruvalittelukortteja oli tarjolla muun muassa äidin, isän, isoäidin, isoisän, tyttären, pojan, aviomiehen, aviovaimon, puolison, siskon, veljen ja ystävän kuoleman kohdanneille. Jopa lemmikkinsä menettäneille oli tarjolla lukuisia erilaisia adressivaihtoehtoja - tällaista en muista Suomessa nähneeni? 

Ketä saa surra?

Lemmikkien muistoksi tarkoitettuja adresseja katsellessani muistin taannoisen Muodin huipulle -jakson. Siinä eräs kilpailija jätti kilpailun kesken, koska miehen koira oli kuolemassa ja hän halusi tämän kuolinvuoteelle. Tim Gunn sanoi, että totta kai lähdet: tämä on vain kilpailu ja sinun on hyvästeltävä rakkaimpasi. 

Suomessa taas kuulee usein sanottavan, että sehän oli vain koira, nyt reippaasti eteenpäin! 

Yhdysvalloissa tunnutaan siis suhtautuvan kuolemaan paitsi avoimemmin, myös hyväksyvämmin: ei ole olemassa rajaa sille, kenen kuolemaa saa surra ja kuinka paljon. Jos haluat itkeä World Trade Centerin iskuissa kuolleita 14 vuoden jälkeenkin, vaikka et tuntenutkaan henkilökohtaisesti ketään uhreista, se on täysin ok.

Suomessa taas ajatteluketju tuntuu toimivan toisinpäin: Jos kirjoitat Facebookissa, kuinka kamalalta tuntuu, kun ulkomailla jossain onnettomuudessa kuoli paljon ihmisiä, se on huomion hakemista: "Eihän tämä kosketa sun elämää ollenkaan." Lemmikin julkinen sureminen on vähän niin ja näin, koska aina on joku, joka on juuri menettänyt läheisen ihmisen. Entä kuka lasketaan tarpeeksi läheiseksi ystäväksi, jotta tämän poismenoa saisi surra julkisesti? 

Ja niin surevat ihmiset vetäytyvät suremaan pienessä piirissä neljän seinän sisälle ja kuolemaa on jälleen siirretty hieman kauemmas arjestamme. Ja lopulta siitä ei puhu enää kukaan.

Mutta voisiko ollakin niin, että kuoleman saama julkisuus olisikin hyvästä? Olen nimittäin viime aikoina saanut itseni kiinni siitä, että en enää iltaisin pyöri sängyssä ja mieti paniikinomaisesti sitä, että mitä jos tämä kaikki loppuukin huomenna. Olen aiemmin kuulunut ihmisiin, jotka pelkäävät hysteerisesti kuolemaa. Vaan enpä pelkää enää, ainakaan yhtä paljon.

Väitän, että sille on yksinkertainen syy: Yhdysvalloissa kuollut ei lakkaa olemasta. Se, että tavallisenkin tallaajan elämää on täysin normaalia muistella ja käsitellä tämän kuoltua, tuo ajatuksen siitä, että se kaikki ei lopukaan siihen. Kun kuolleiden kasvoja ja elämäntarinoita pyöritetään julkisesti, kuolema ei enää olekaan asia, joka tapahtuu vain joillekin tuntemattomille tuolla jossain. Siitä tulee kuin mikä tahansa elämään kuuluva asia.

Ja sitähän se onkin.

Kommentit (0)

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat