Jotakuinkin tasan viisi vuotta sitten varmistui, että muutamme Kiinaan. Kailotin kaikille, kuinka tulemme varmasti kahden vuoden päästä takaisin. Joku viisaampi ihminen opasti, että ei se varmasti kahteen vuoteen jää. Ei jäänyt ei. Tuli kolmas Kiina-vuosi, tuli lähtö Miamiin. Olin 25-vuotias kun lähdin, kohta olen 30. 

Miamin kanssa olen kokemassa samaa ilmiötä kuin Shanghainkin kanssa: Elämä käy sitä kivemmaksi, mitä pidempään siellä asuu. Sitä luo oman ystäväpiirin, saa kantapaikkoja.

Starbucksin edessä saksofonia soittava mies soittaa aina Tuiki tuiki tähtösen, kun kävelen kahvilan ohi: Sanoin miehelle kerran, että laulan laulua vauvalleni.

Sellaiset asiat ovat tärkeitä, toistuvat rutiinit.

En silti tiedä, voiko saksofonia soittava mies koskaan korvata sitä, kun menen Suomessa toisena päivänä putkeen samaan ravintolaan syömään samaa lehtipihviä tai kun kävelen kohti Vermon ravirataa ja selostajan ääni kuuluu juna-asemalle asti. Ne ovat niitä alkuperäisiä, rakkaita rutiineja.

(Ja nyt kun kirjoitin tämän niin tajusin, ettei se mies taida edes soittaa saksofonia. Mutta paljon tärkeämpää onkin, mitä hän soittaa minulle.) 

Jännää, kuinka sitä on ollut melkein viisi vuotta pois ja silti sitä tuntee koti-ikävää. Ja silti koti on kuitenkin täällä. Sitä on tavallaan eräänlaisessa välitilassa: Olen kotona ja silti on koti-ikävä.

Sitä miettii, milloin palaisi takaisin. Haluanko palata takaisin? Haluan, en halua. Yhtenä päivänä päätin, että haluan. 

Sitten tajusin, että en välttämättä näe enää koskaan niitä ystäviä, jotka asuvat Miamissa. 

Mutta jotenkin Suomi on yhtäkkiä alkanut tuntua hyvältä ajatukselta. Eräs tuttavani kertoi, että silloin on ehkä ollut tarpeeksi kauan pois.

Sannin Koti-ikävästä on tullut tärkeä biisi, sillä se kuvaa näitä ristiriitaisia tunteita hyvin:

"Mul on kiva elämä
ja koti-ikävä." 

Ja:

"Mua hymyilyttää kun mietinkin sitä aikaa, kun istuttiin vaan puistoissa ja juotiin kaljaa." 

Rakastan erityisesti kappaleen loppua:

"En tiedä miks mua itkettää, on ollu kiva päivä.
Kerron sulle kaiken perillä."

Niin, perillä. Se on Suomessa. En tiedä vielä milloin. Ainakin siihen on vähemmän aikaa kuin siihen kun lähdimme. 

Pian se on.

Kommentit (0)

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat