Vannoin pitkään, että pysyn kaukana bloggaamisesta. Tämä siksi, että aloitin saman operaation myös muuttaessani Shanghaihin vuonna 2012 ja koin epäonnistuneeni siinä: sitä alkaa kirjoittaa kaikesta hassunhauskasta (kuten feikkimarkkinoista, joista saa kaikkea feikkiä tai katukylteistä, jotka on käännetty Googlen käännösohjelmalla) ja pian huomaa, että joka ikinen Shanghaista bloggaaja kirjoittaa tismalleen samoista asioista. Itse jaksoin raportoida Kiina-ilmiöistä muutaman kuukauden, kunnes innostus kirjoittajana lopahti.

Olisi pitänyt pystyä kirjoittamaan jotenkin syvemmin: ei kai esimerkiksi äitiysblogeista haluta lukea siitä, kuinka kirjoittajan lapsi söi tänään kiinteää ruokaa ensimmäisen kerran, vaan sieltä haetaan kirjoittajan kokemuksia tapahtumista ja ilmiöistä. Nyt kun katson vanhaa blogiani, niin se on aika tylsää listausta siitä, missä paikoissa olen Kiinassa käynyt, mitä siellä voi ostaa ja mitä syödä. Lähipiirille varmaan ihan mielenkiintoista päiväkirjamaista listausta, mutta kun samat asiat raportoi joka tapauksessa Facebookiin, ei se varmasti paljoakaan antanut.

Siispä nyt muutettuani Miamiin tänä syksynä en edes ajatellut aloittavani blogia uudelleen, kunnes aloin saada kavereilta useita pyyntöjä asiasta: Missä blogi? Sanoin, että en halua aloittaa uutta tylsää blogia siitä, mitä tein tänään. Mutta kyselijät sanoivat, että haluaisivat lukea nimenomaan ilmiöistä. Olin käsitellyt ensimmäisiä kokemuksiani Miamissa Facebookissa useaan otteeseen ja ne näyttivät selvästi kiinnostavan. Osa lähestyi yksityisviestillä: Jos et aloita blogia, niin jaksathan kirjoittaa näistä Facebookiin? Koska ”kaikki kulttuurierovertailut ja sen semmoiset on ehkä kiinnostavinta maailmassa”, kuten yksi kaverini minulle kirjoitti.

Olin siis ajatellut, että en voi aloittaa blogia, koska minulla ei ole mitään tarkkaa aihetta enkä halunnut sortua laveaan Miami-raportointiin. Mutta tuo ystäväni viesti sytytti lampun päässäni: minullahan ON tarkka aihe! Jos olen saanut asua kahdessa maailman mahtavimmista valtioista, jotka vielä keskenään muodostavat täydelliset ääripäät, niin eikös siinä riitä pohdittavaa kerrakseen? Tarkoitus olisi käsitellä sitä, miten olen henkilökohtaisella tasolla kokenut nämä kaksi ääripäätä ja sitäkin, miten Suomi tähän väliin sijoittuu. Kolmen vuoden kokemusella voin varmasti jo käsitellä myös sitä, miten olen kokenut ”kotirouvailun” (ai että vihaan tuota sanaa), ihmisten suhtautumisen siihen ja niin edelleen. 

Koska tämä on tämän blogin ensimmäinen kirjoitus, ajattelin käsitellä sanaa alku. Tietysti on hieman epäreilua käsitellä asioita, joissa toisessa se alku oli kolme vuotta sitten ja toisessa neljä viikkoa sitten, mutta yritetään.

1. Oma reaktio

Taisi olla tammikuuta 2012, kun kuulin, että mieheni olisi mahdollisesti saamassa työkomennuksen Kiinaan ja lähtö sinne olisi jo elokuussa. En innostunut heti. Olin 24-vuotias ja vain vuotta aiemmin saanut vakituisen työpaikan haaveilemastani paikasta. Olin kyllä haaveillut tällaisesta tilaisuudesta aiemmin (ja asettanut ehdoksi sen, että Helsingin pohjoispuolelle en lähde), mutta nyt ajoitus tuntui huonolta. Lisäksi (nyt jälkeenpäin ajateltuna) en tiennyt Kiinasta yhtään mitään. Olin ajatellut, että siellä Aasiassa on ne Kiina ja Japani ja Korea (jotka sitten siellä osoittautuivat täysin erilaisiksi valtioiksi). Mutta koska olin aina haaveillut ulkomaista ja työnantajakin oli ymmärtäväinen, aloin hiljalleen innostua.

Miami-mahdollisuudesta kuulin ensimmäisen kerran kesällä 2014, siis vuotta ennen, kun lopulta sinne lähdimme. Tässä tapauksessa oma reaktioni oli välitön ”joo joo joo, milloin lähdetään, voidaanko lähteä heti, lähdetään ehdottomasti”. Shanghaita oli tässä vaiheessa jäljellä vuosi ja olin vannonut, että kolme vuotta siellä riittää ja sitten palaan Suomeen ja töihin. Mutta kun sana ”Miami” tuli ilmoille, en miettinyt sekuntiakaan.

Tietysti tähän täysin erilaiseen reaktioon vaikutti se, että olin jo asunut pari vuotta ulkomailla ja huomannut, että pärjään hyvin ”eksoottisemmassakin” kohteessa. Mutta 15-vuotias Mari olisi kyllä seurannut järkyttyneenä 27-vuotiaan Marin hinkua muuttaa Amerikkaan: Olin nimittäin teininä hyvin Amerikka-vastainen, ravasin Amerikka-vastaisissa mielenosoituksissa (Yhdysvallat aloitti silloin Irakin sodan, jota kritisoin syvästi) ja muutenkin ajattelin, että Amerikassa on paljon pahaa. Kiinastahan en toki tiennyt teini-ikäisenä yhtään mitään, eikä siitä tiedä edelleenkään moni suomalainen. Nyt voisin lähteä barrikadeille sen puolesta, että Kiina lopettaisi saastuttamisen, rajoittaisi sensuuriaan ja parantaisi toimittajien oikeuksia. Niistä ei vain kovin paljoa Suomessa puhuta, toisin kuin amerikkalaisten älyttömyyksistä (kuten siitä, että Donald Trump on kovaa vauhtia matkalla republikaanien presidenttiehdokkaaksi), joten tietenkin se teini-ikäinen Marikin vastusti Irakin sotaa, ei kiinalaisia epäkohtia.

2. Muiden reaktiot

Keväällä 2012 kerroin ihmisille muuttavani Kiinaan. Monen reaktio oli, että ”miten voit jäädä töistä pois”. Toki joukossa oli niitäkin, jotka olivat sitä mieltä, että hienoon tilaisuuteen täytyy tarttua. Sitten oli pieni joukko niitä, jotka alkoivat listata omia mielikuviaan Kiinasta: Siellä ei toimi Facebook eikä Twitter, vessoina on vain reikä lattiassa, ihmiset syljeskelevät, röyhtäilevät ja piereskelevät. Kaikki sinänsä tosiasioita, mutta sinänsä kiinnostavaa, että ihmiset mainitsivat yleensä negatiivisia juttuja.

Miami-uutisen julkistin viime keväänä ja siihen reaktiona oli poikkeuksetta ”maailman siistein juttu”. Yhtäkkiä ketään ei näyttänytkään enää huolettavan, miten voin olla pois töistä, olinhan astumassa maailman cooleimpaan paikkaan.

Yksi lause on toistunut tämän Miamiin muuton myötä usein ja se on seuraava: ”Olen aivan hemmetin kateellinen.” En tiedä, mitä tuohon lauseeseen pitäisi vastata tai reagoida? Uskallanko laittaa Facebookiin kuvaa uimarannasta, jos siihen kommentoidaan kateudesta? Entä uskallanko valittaa pikkuasioista? Jos laitan Facebookiin kuvan uima-allaspäivästä ja siihen kommentoidaan, että ”en olisi halunnut nähdä tätä täällä Suomen räntäsateessa” ja jos sanon, että olipa paska päivä tänään ja siihen kommentoidaan, että ”ei sulla voi mitenkään olla paska päivä siellä” niin mitä jää jäljelle ja mistä voi raportoida?

Näistä tuntemuksista varmasti lisää myöhemmin.

3. Fyysinen reaktio

Sitähän sanotaan, että muutos on rankka ihmisen kropalle ja mielelle, vaikka kyseessä olisi hyväkin muutos. Voin allekirjoittaa tämän täysin. Vaikka olen erittäin innoissani tästä Miamiin muutosta, olen ollut todella, todella väsynyt ja nukkunut pitkiä päiväunia jatkuvasti. Myös pinna on harvinaisen kireällä, vaikka mitään syytä ei ole. Päätä on särkenyt ja niin edelleen. Pääkoppa käsittelee kaikkea uutta ja siihen menee energiaa. Tämäkin on vähän sellainen asia, mitä en uskalla hirveästi ääneen huudella: Moni kokee sen turhaksi valitukseksi ja asiaksi, josta ei edes saisi valittaa. Mutta tosiasia on se, että kaikki muutokset ottavat voimille, halusi sitä tai ei.

Odotan myös sitä, tuleeko tähän paikkaan samanlaista ahdistusta kuin parin kuukauden jälkeen Shanghaihin. Meille kerrottiin ennen Shanghaihin muuttoa, että tunteet tulevat menemään sykleissä: ensin on valtavan innostunut uudesta paikasta ja sitten putoaa korkealta. Vähän ajan päästä innostus tulee takaisin (joskin hieman laimeampana) ja sitten alkaa taas ärsyttää.

Kirjoitin Shanghai-blogissani 14.9.2012 näin:

”Tänään olen asunut tasan kaksi viikkoa Shanghaissa.

Saatan elää vielä kuherruskuukautta, sillä toistaiseksi mikään ei ole ärsyttänyt. Ykkösvaroitus ennen tänne tuloa oli, että kiinalaisia on loputtomasti kaikkialla ja se alkaa nopeasti ärsyttää, mutta minusta tämä on kuin mikä tahansa suurkaupunki.”

Marraskuussa olin kuitenkin jo täysin hermoraunio ja pyysin päästä kesäksi Suomeen töihin. Suomi-kesän jälkeen ihastuin kaupunkiin taas uudelleen ja lopullinen ärsytys iski viimeisenä vuonna.

Jännä nähdä, noudattaako Miamissa asuminen samaa sykliä.

Siitä varmasti lisää tässä blogissa tulevaisuudessa.

Tervetuloa seuraamaan!

Kommentit (0)

Seuraa 

30-vuotias toimittaja, joka vuonna 2012 muutti miehensä työn perässä Shanghaihin ja alkoi totutella sanaan "kotirouva". Nyt asemapaikkana on Miami ja jengiin on liittynyt myös lapsi. Minkälaista suomalaisen elämä on eri puolilla palloa ja mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella? 

mari.julku@gmail.com

Blogiarkisto

2016

Kategoriat