Jep, eli sitähän on plakkarissa nyt 47 vuotta.

Olen ihan happy! Todella paljon on kaikenlaista kuulunut näihin elämänvaiheisiin, ja on ollut tilanteita ja asioita jotka ovat olleet sietämättömiä enkä olisi halunnut niitä elää. Aina mietitään sitä, että olisiko jotain sellaista asiaa tai tapahtumaa jonka haluaisi elämässään muuttaa. Mun mielestä on höpöhöpöä se, että jokainen haluaisi pitää ne kaikki todella kipeät ja satuttavat tilanteet ja elää ne uudestaan muistoissa ja samalla miettiä "noh, en olisi minä jos en olisi näitäkin asioita käynyt läpi".

Olen eri mieltä.

Ihminen olisi ihan hyvä ja passeli ilman niitäkin todella kipeitä ja satuttavia asioita joita on joutunut läpikäymään. Mitä sitä pystyy antamaan toiselle omista kokemuksistaan kun on itse ihan rikki... Se vaatii aikaa, ehkä sitten kun on taas ehjääntynyt, voi toista tukea ja kertoa omista kokemuksistaan. Mutta tekeekö se todella rikki meneminen meistä parempia ihmisiä!??

Kuka meitä rikkoo ja vaatii meistä parempia? Kaikille annetaan mahdollisuus omiin mielipiteisiinsä. Itse ajattelen, että Joku meitä kaitsee ja joskus kannatta antaa universumille aikaa tehdä työnsä meidän hyväksemme. Ehkä kuulun kirkkoonkin ihan vaan sen vuoksi, että olisi joku takaportti johon tukeutua kun taas särkeytyy...

Saatte olla eri mieltä. Tietenkin jokainen omassa mielessään miettii ja pohtii asioita ja niitä juttuja joita on elänyt ja miettii, että olisinko minä jos en näitä olisi elänyt. Se jokaiselle suotakoon ja se on ihan ok.

En tiedä mitä itse omasta elämästäni muuttaisin, tai noh, tiedän, niin, että en olisi tiettyjä juttuja elänyt. Mutta noh, se kuuluu tähän elämään? Omien asioiden jossittelu?

Ja turhaahan sitä on toisaalta miettiä mitä kaikkea on ollut ja mitä kaikkea tulee olemaan. Eiliselle ei voi mitään ja huomiselle ei voi mitään. Eletään tätä päivää. Toisalta lohduttavaa, koska meille annetaan mahdollisuus elää vain tätä päivää emmekä voikaan huomista täysin lyödä lukkoon. Suunnitelmat muutuu, joku niitä meidän puolesta muuttaa?

Mutta tekevätkö nämä kaikki rankat asiat meistä parempia? Vaikka niille ei mitään voi!

Tainosiis tämän jutun tarkoitus oli se, että jokainen ihminen elää omanlaistansa elämää. Mutta, se, että "kärsi kärsi niin kirkkaamman kruunun saat", ei mun mielestä pidä paikkansa.

Ihanan Haloo Helsingin biisin "Vapaus käteen jää" mukaan, "jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa".

Tää on mun mielestä 2010 lukua ja todellisuutta. Joskus voi mennä aika rikki...

Kun oli 7 vuotias: aloitin koulun ja odotin jännällä mitä koulu tuo tullessaan. Kun olin 17 vuotias: olin kauppakoulussa ja hassuteltiin kaverin (nykyään pojan kummitäti) kanssa miltä meidän elämä (tai siis miehet) tulee näyttämään. Kun olin 27 vuotias: olin ollut naimisissa 2 vuotta, haaveilin lapsista ja perheestä, hain paikkaani suuhygienistinä. Kun olin 37 vuotias: elin kiireisimpiä ruuhkavuosia kolmen pienen lapsen kanssa, murehdin heidän tulevaisuuttaan ja mietin että äitinä olen maailman kamalin ja lapseni joutuvat ehdottomasti isoina terapiaan (kyllä!).

Kun nyt olen 47 vuotias: olen unelma-ammatissani, on tavallinen perhe ja tavallinen arki. Mietin mitä minulta puuttuu (ei mitään) ja mietin mitä voisin toisille antaa (rikkinäisenä tai ei). Paljon on koettu ja lisää tulee, sitä mitä on nurkan takana ei voi tietää. Kuinka rikki sitä on sitten 57 vuotiaana, ei kukaan tiedä, vai ehjäkö vain...

Terkuin Marja

Ps. Ja ettei tämä oma ikääntyminen ja raihnaistuminen unohtuisi... äidiltä 79 vee murtui lonkka, iso huoh ja iso hätä... Leikattu... Teinpä sitten kunnon satelliittipuhelinlaskun Huippuvuorille pariinkin kertaan, oli pakko saada kuulla Miehen ja lasten äänet... Kiitos äiti että olet ollut tukena ja apuna 47 vuotta, nyt on mun vuoro <3

Ps2. Tuo Nokian kumpparivertaus liittyy juurikin tähän, voi kun voisi saada sellaisen saappaan joka tekisi ihmiset terveiksi...

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Marja, äiti, vaimo, tytär, sisko, ystävä, suuhygiensti, Helsinki. Mailin matka = oma matka.