Kerroin miehelleni jokin aika sitten valmistelevani blogi –kirjoitusta joka käsittelee äitiyden ja hevosharrastuksen yhteensovittamiseen liittyviä vaikeuksia.

“Siinäpä vasta aihe, jonka luulisi vetoavan suureen yleisöön”, kuului vastaus.

No, niin tai näin, jokaisella äidillä on varmasti kokemuksia omien harrastusten kärsimisestä (tai karsimisesta) äitiyden ja perhe-elämän myötä. Kirjoittelin aiheesta siis aikaisemmin englanninkieliseen blogiini ja viime viikolla tuo suomalaisten tyttöjen keppihevosharrastuksen uutisointi palautti jutun mieleeni. Kyseinen aihe sai paljon ihmettelyä osakseen täällä Englannissa. Sitä ruodittiin jopa paikallisessa Uutisvuoto –ohjelmassa.

Kuten muutkin ulkosuomalaiset, jouduin minäkin viime viikolla ihmisiä kiinnostanutta keppihevos -ilmiötä kommentoimaan. Yksi tuttavani ihmetteli: “eikö Suomessa sitten riitä oikeita hevosia?” Saattaa kuulostaa tyhmältä kysymykseltä, mutta voisi tuossa helposti kuvitella olevan jotain perääkin. Ilmastonsa puolesta Suomi ei nimittäin ole mikään ammattihevostelun unelmamaa. Etelä-Ruotsikin siihen huomattavasti paremmin soveltuu.

Mutta kyllä minulle ainakin pikkutyttönä riitti ihan oikeita hevosia ratsastettavaksi - ja kaikenkokoisia poneja oli tarjolla joka elämänvaiheeseen. Samat kestosuosikit joita täällä Englannissa harrastetaan, eli Shetlannin, NewForestin ja Connemaran ponit, olivat käytössä jopa Kuopion leveysasteilla. Äitini jaksaa aina muistuttaa yhdestä koomisesta ratsastustunnista, kun 8 –vuotiaana päätin että ponit ovat minulle nyt käyneet liian pieniksi ja vaadin isompaa ratsua. Tallin huumorintajuinen omistaja laittoi minut valtavan puoliveriruunan selkään ja seisoin sitten koko tunnin maneesin keskellä kun en saanut heppaa liikkumaan ollenkaan. Sen jälkeen tyydyin menemään poneilla.

Omena ei todellakaan aina putoa kauas puusta. 4-vuotias tyttäreni käy tunneilla lähellä sijaitsevassa ratsastuskoulussa, jossa riittää poneja joka lähtöön. Siitä huolimatta hän haluaa jatkuvasti päästä oman luottoratsuni, 152 cm korkean Arabi-Connemara risteytys Mandyn selkään. Niinpä äiti pääseekin nyt maastoon hölkkäämään hepan ja riimun perässä. Vastaantulijoita hymyilyttää hevosen selässä istuva pikkunappula, joka komentaa vuoroin hevosta ja äitiä.

Omaa ponia ei kuitenkaan edes harkita, ennen kun ikää ja kokemusta kertyy vähän enemmän. Salaa toivon tietysti, että yhteinen harrastus äidin kanssa jaksaa kiinnostaa.

Kommentit (0)

Seuraa 

Heippa, olen Päivi ja minulla on tapana haukata liian iso pala kakkua. Ostin neljä vuotta sitten 2.6 hehtaaria maata Lontoon lähettyviltä ja aloitin massiivisen remontti-, rakennus-, puutarha- jne. projektin. Siinä ohessa kävin Lontoossa töissä ja pari lastakin syntyi.

Olen postaillut lempijutuistani englanniksi jo aiemmin osoitteessa www.londoncountrylife.com - ja nyt siis myös suomeksi! Tässä blogissa sisustellaan, hevostellaan ja naureskellaan - välillä surkuhupaisasti. Tervetuloa seuraamaan.

Sähköposti: 

londoncountrylife@gmail.com