Muistatteko lapsuudestanne näitä kuvakirjoja, joissa oli vain muutama paksu pahvisivu ja joissa oli lähikuvia erilaisista eläimistä? Näitä, joita ihan pienille lapsille ostetaan ensimmäisiksi kirjoiksi ja jotka kestävät, vaikka niiden kulmia kuolaisilla ikenillä nakertaakin?

Näissä kirjoissa on kirkasvärisiä kuvia hellyttävistä otuksista luonnollisissa elinympäristöissään. Ankkoja uiskentelemassa lammella, hevosia kirmaamassa niityllä, pieniä possuja hymyilemässä aitauksessaan ja kissanpoikia leikkimässä heinänkorrella ruohikossa. On pandoja, perhosia, pikkulintuja ja karhunpoikasia. On pörröisiä koiria nappisilmineen, kultakaloja hulmuavine pyrstöineen ja vasikoita pitkine silmäripsineen.

Ja sitten on virtahepo. Se käsittömättömän suuri harmaa möhkäle suu ammollaan rantavedessä ja talttahampaat uhkaavasti esillä. Sekin hymyilee ja nauttii olostaan, aivan kuten muutkin eläimet, mutta silti kirjaan syventynyt pikkulapsi pillahtaa itkuun.

Kirja lentää roskiin.

No niin. Kuvittele seuraavaksi työpaikkahaastattelu, jossa samaa toimistotyöntekijän paikkaa havittelee se suloinen, telmivä kissanpoikanen ja polviaan myöten vedessä kahlaava virtahepo. Kumpaa sinä itse haluaisit katsella päivästä toiseen?

Jos viittäkymmentä ikävuottaan lähentyvä mies valitsee tiimilleen uuden projektiassistentin hakemuksessa olevan valokuvan perusteella, niin voiko siitä miestä syyttää? Vaikka toinen hakija olisikin ansioluettelonsa puolesta sopivampi kyseiseen tehtävään, niin onhan nuori nainen esimiehen silmissä vähintään muodollisesti pätevä.

Jep. Olkaa hyvät. Saatte sanoa sen, mitä mielessänne ajattelette. Että katkeroitunut keski-ikäinen nainen täällä purkaa taas pahaa oloaan ja syyttää itsestään huolehtivia nuoria naisia omasta epätoivostaan. Antaa tulla. Pian on taas talvi ja lunta sataa sisään ovista ja ikkunoista anyway, joten väliäkö sillä, jos se alkaa tänä vuonna jo elokuussa. Laitetaan se ilmaston lämpenemisen piikkiin.

Olkoonkin todellisuus mikä tahansa, on täysin tekopyhää väittää, ettei hakijan ulkomuodolla ja ulkonäöllä olisi mitään tekemistä valintapäätöksen kanssa. Jos virtahepo nappaa työpaikan kissanpennun nenän edestä, päätöksestä vastaa todennäköisesti toinen ulkonäkökriisin partaalla keikkuva naisihminen, joka ei ole vielä valmis heittämään pyyhettä kehään ja virtahepo tuo työpaikalle tervetulleen muistutuksen siitä, että asiat voisivat olla huonomminkin.

Pomon voi pitää tyytyväisenä monin eri keinoin...

Mutta, jos aivan rehellisiä ollaan, niin onko sillä lopulta merkitystä millä perusteella valinta työntekijästä tehdään? Jos valintaan ei vaikuta hakijan ulkonäkö, niin sitten siihen vaikuttavat suhdeverkosto, pankkitilin saldo tai suosittelijat. Korrekti peruste lienee myös ”henkilökemia”, jonka taakse voi sujuvasti kätkeä mitä tahansa. Henkilökemiaan vetoaminen on HR -henkilöstön Vapaudut vankilasta – kortti, jolla voidaan perustella mitä tahansa silloin, kun oikeat syyt eivät ole tiedossa tai niitä ei uskalleta tunnustaa. Täysin neutraali valinta tapahtuisi vain valokuvattoman CV:n perusteella.

Suurin asia, mikä tässä virtahevon roolissa itseäni kaihertaa, on pukeutumisen tuska. Työpaikkaa hakiessa tulisi olla asianmukaisesti vaatetettu. Vaan kun virtahevoille ei tahdo löytyä mistään sopivia vaatteita! Telttamalleja on kyllä rekkitolkulla, mutta ne kelpaavat kuosinsa ja materiaalinsa puolesta vain lattialuutuiksi. Virtahevoille ei haluta tehdä tyylikkäitä, istuvia vaatteita. Tähän voisi sarkastisesti viritellä jonkun uskottavantuntuisen salaliittoteorian vaatebisneksen kytköksistä miesten pyörittämään maailmaan, mutta tyydyn vain toteamaan, että ehkäpä vaatesuunnittelijat ovat tulleet siihen lopputulokseen, ettei virtahevoista saa hyvännäköisiä tekemälläkään, pukipa heidät minkälaisiin releisiin tahansa. Joskus huippuunsa hiottu ammattitaitokaan ei yksinkertaisesti riitä.

Ugh. Olen puhunut. Nyt aion lähteä rentouttavaan viikonlopun viettoon ja nautiskella lasillisen punaviiniä samalla, kun katselen Viaplaysta pari jaksoa The Good Wifea ja odotan miestäni kotiin töistä. Jos sarja ei ole entuudestaan sinulle tuttu, niin vilkaisepas – ymmärrät taatusti paremmin sen, mistä juuri puhuin.

Hyvää viikonloppua sinulle.

Terkuin Leenuliinu

PS: On olemassa sentään yksi paikka, missä tällainen rasvaa kerännyt valioyksilö peittoaa poikkeuksetta ainakin sen nuoren, pitkäripsisen vasikan. Se on Kauppahalli. Sellaista lihatiskiä ei nimittäin olekaan, missä marmoroitunut nauta olisi halvempaa kuin rasvaton, nuori liha. Tällä ajatuksella, cheers!

Kommentit (6)

Vierailija

Haluaisin itse kuitenkin uskoa että haastattelu tilanteeseen asti päästyä ratkaisee kuitenkin eniten se henkilökemia. Olen lähempänä viittä kuin neljääkymppiä ja juuri haastatteluvaiheessa, jossa odotan pääsyä kolmannelle haastattelu kierrokselle. Ensimmäinen haastattelu oli kemioiltaan loistava. Seuraavassa uudet haastattelijat saivat minulle sen tunteen etten ole yhtään mitä hakevat. Vaikka tiedän että asiapohjalta katsottuna olen. Olen ollut itse tekemässä aiemmin haastatteluita ja eniten siinä vaiheessa tulee "haisteltua" henkilön tapaa olla ja ilmaista itseään. Ulkonäkö siisteyttä lukuunottamatta ei ole vaikuttanut valintaa. Ei kannata tuhlata energiaa siihen ajatukseen että paino vaikuttaisi yllä kuvatulla tavalla riippuen haastattelijan koosta.

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Kiitos kommentistasi Vierailija!

Itse haluaisin uskoa myös, että hakijan ulkoisella olemuksella ei ole vaikutusta valintapäätökseen. Valitettavasti olen kuitenkin itse todistanut tapausta, jossa valinta tehtiin täysin valokuvan perusteella ja paikan sai parhaimman näköiseksi rankattu nuori nainen. Palkkaava esimies huuteli käytävällä suureen ääneen mieskollegoitaan katsomaan naisen hakemuksesta valokuvaa kehuskellen kuinka hyvännäköisen assarin hän itsellensä on valinnut. Kurjaa, mutta totta.

Saman tapaisia juttuja olen kuullut vuosien varrella myös muualta. CV ja kokemus ovat lakanneet painamasta vaakakupissa sen jälkeen, kun ensimmäinen kasvotusten tapahtunut haastattelu on pidetty.

Epäilemättä kaikki päätökset eivät perustu yksinomaan ulkoisiin seikkoihin, mutta ei käy kieltäminen, etteikö tällaisiakin päätöksiä tehtäisi. Muutaman kerran itsekin kalkkiviivoilta pois käännytettynä olen tullut vainoharhaiseksi. Jos ovella vastassa on iloisen näköinen ihminen, jonka hymy vaihtuu teennäiseen välittömästi kun hän näkee minut, en voi olla pohtimatta etteikö syy olisi ulkoisissa tekijöissä. Etenkin, kun haastattelussa ei enää ole samaa innostunutta vastakaikua kuin yhteydenotoissa haastattelua ennen. Toivon toki, ettei näin olisi, mutta me olemme ihmisiä ja kokonaisuus vaikuttaa valintaan. Ei välttämättä tietoisesti, mutta jollakin tasolla.

Toivotan paljon onnea Sinulle haastattelun kolmannelle kierrokselle ja fiksuja rekrytointiammattilaisia! Pidän peukkuja, että tulet valituksi hakemaasi työpaikkaan :)

Terkuin

Leenuliinu

Veera
Liittynyt2.9.2015

Mulle joskus kommentoitiin blogiin työttömäksi jäätyäni, että "kannattais varmaan laihduttaa, niin löytyis paremmin töitä". Sitä sitten hetken mietin ja tulin siihen tulokseen, että jos nämä kilot suojelee mua joutumasta työpaikalle, jossa mun ulkonäköä pidetään kykyjäni tärkeämpänä asiana, niin sehän on vaan hyvä asia. Mä en ole itse koskaan töitä hakiessani miettinyt itseäni ulkonäköni ja painoni kautta vaan niiden asioiden joita mä osaan. Ylipäätään elämässä mä en itse  määrittele itseäni niiden kilojen  ja ulkonäön kautta,  enkä oleta muidenkaan niin tekevän, vaan keskityn tekemisiini ja luotan "myyväni" itseni nimenomaan sisällöllä enkä ulkokuorella.

Mun on siis vaikea millään lailla samaistua vaikkapa tähän tekstiin. Mä en ainakaan hetkeäkään kuvittele, että mä olisin saanut kaikki nykyiset duunini sen vuoksi, että "päätöksestä vastaa todennäköisesti toinen ulkonäkökriisin partaalla keikkuva naisihminen, joka ei ole vielä valmis heittämään pyyhettä kehään ja virtahepo tuo työpaikalle tervetulleen muistutuksen siitä, että asiat voisivat olla huonomminkin"  ja koko tuollainen ajatustapa on mielestäni ihan pöhkö. Ihan yhtä lailla kun toivotaan, että muut ihmiset lakkais ajttelemasta negatiivisesti ylipainoisista, niin vierittäisin vastuuta myös meille läskeille itsellemme, jos ei edes itse luota että sisältö ois sitä ulkonäköä tärkeämpi, niin miksi uskoisi muutkaan?

Vaikka paino vaihtelee, laukut mahtuvat aina!

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Kiitos kommentistasi, Veera!

Voi, kuinka onnellinen olisin, jos kaikki ihmiset ajattelisivat samalla tavalla kanssasi! Olet aivan oikeassa siinä, että ulkonäön pitäisi olla täysin yhdentekevää silloin, kun töitä ja työntekijää etsitään. Kuitenkaan näin ei valitettavasti ole (asiasta on useita artikkeleita internetin ihmeellisessä maailmassa). Ulkonäkörasismia esiintyy siinä missä rasismia yleensäkin, eikä se poistu sillä, että asian olemassaoloa ei tunnusta. Jos me läskit emme tuo tätä epäkohtaa esille, toitota sitä eri medioissa ja taistele tasa-arvosta hoikempien ihmisten rinnalla, niin kuka sen sitten tekee? I have a dream... ja niin pois päin.

Eihän ylipaino tietenkään työnsaantia kokonaan torppaa. Olen ollut koko elämäni enemmän tai vähemmän ylipainoinen ja vain murto-osan aikuisiästäni työttömänä. Olen siis tullut valituksi työpaikkaan, vaikka liikapainoa on ollutkin. Kilpailu on kuitenkin kovaa ja kaikki valintaperusteisiin liittyvät seikat on hyvä ottaa huomioon, tai ainakin tiedostaa. Itsekin olen työnhakijana turvautunut osaamiseeni, työkokemukseeni ja näyttöihin, koska ne ovat ainoat kilpailuvalttini mitä minulla on. Sekä tietenkin tämä hurmaava persoonani!

Oma asenne ratkaisee äärettömän paljon. Jos menet pää painuksissa haastatteluun ja pyytelet anteeksi omaa kokoasi ja ulkonäköäsi niin tämä näkyy rekrytoivalle henkilölle epävarmuutena. Ei hyvä. Itsetunto on kuitenkin toisilla meistä vahvempi ja toisilla heikompi. Heillä (myös minulla), joilla se on heikompi, jo muutamakin ilkeä kommentti saattaa murentaa uskon omaan pätevyyteen pidemmäksi aikaa. Silläpä täällä yritän tsempata kaikkia meitä pullukoita olemaan rohkeasti oma itsensä ja kantamaan kilonsa kunniakkaasti, koska opettelen sitä taitoa joka päivä itsekin. Me olemme mitä olemme, ja jos se ei riitä muille, niin se on heidän häviönsä. Tällä asenteella on mentävä.

Mitä tulee tuohon kommenttiisi ulkonäkökriisin partaalla keikkuvasta naispomosta, niin blogini on sävyltään kärjistävän sarkastinen ja huumorini ajoittain hyvinkin piikikästä. Pöhköhän tuo koko ajatus on, mutta sehän ei tarkoita sitä, etteikö se voisi olla totta :)

Mahtavaa, että toinen bloggaaja ottaa yhteyttä näinkin alkuvaiheessa! Olen katsellut sinun blogiasi myös ja miettinyt, että pitäisikin joku kerta kysellä sinulta tarkemmin tuosta pukeutumisesta ja vaatehankinnoista yleensä. Itse täällä tuskastelen sen asian kanssa, etten mistään tahdo löytää kroppatyypilleni sopivaa vaatetta - en riittävän suuria kokoja, enkä tyylikkäästi istuvia leikkauksia! Olen ihan pulassa!

Terkuin

Leenuliinu

Vierailija

Huvittavaa tämä lihavien vertaistuki. Puuttuu enää, että laihduin ja tulin uskoon!!!! Löysin jumalan ja laihduin...

Elämä on loppujen lopuksi hyvin yksinkertaista. Kaikki eivät sitä koskaan tule ymmärtämään ja jatkavat samojen asioiden ympärillä pyörimistä ja vinkumista. So what.

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Kiitos kommentistasi Vierailija,

Lihavat ihmiset ovat yhtä oikeutettuja vertaistukeen, kuin muutkin ihmiset, jotka vertaistukea tarvitsevat. Itse en näe vertaistuessa vertaistukena mitään hauskaa (paljon hyötyjä kylläkin), mutta toki vertaistuki voi olla toisinaan myös hauskaa. Asioille nauraminen tekee tutkitusti hyvää mielelle lisäten mielihyvähormonien määrää, joten aina kun voi nauraa siten, ettei se loukkaa muita ihmisiä, niin nauraminen on kannatettavaa toimintaa. 

Toisinaan, kun ihminen kokee riittävästi vastoinkäymisiä tai tulee kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti, hän voi kääntyä uskoon tarvitessaan lisää voimavaroja vaikeuksistaan selviytymiseen. Uskoon tuleminen voi tapahtua muistakin syistä, eikä siihen tarvita vastoinkäymisten kohtaamista. Jokainen, joka uskoo Jumalaan tai tulee uskoon, on vapaa tekemään niin. Suomessa on uskonnonvapaus, eikä siitä sovi tehdä sen enempää pilkkaa kuin lihavuudestakaan.

Elämä on yksinkertaista, mutta meillä ihmisillä on tapana tehdä siitä toisinaan kovin vaikeaa. He, jotka kokevat syrjintää, ovat tahtomattaan uhreja ja silloin heidän elämänsä ei ole enää yksinkertaista vaan siitä tehdään vaikeaa. Ketä asiasta silloin tulee syyttää? Uhreja vai heidän kiusaajiaan? Se, että uhrit kokoontuvat yhteen saadakseen vertaistukea ja voimaa toisistaan, ei missään tapauksessa ole "samojen asioiden ympärillä pyörimistä ja vinkumista". Se on yksi tapa asioista selviytymiseen. So that's what.

Myötämielistä viikonloppua toivotellen

Leenuliinu

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Huumorintajuista ja sarkastista suhtautumista elämän eri osa-alueisiin keski-ikäisen, ylipainoisen naisen näkökulmasta kilpirauhasen vajaatoiminnan sanellessa vaakalukeman. Blogissa pohditaan lihavan naisen markkinoita niin työelämässä, rakkaudessa kuin muissakin sosiaalisissa kanssakäymisissä ja vakuutellaan, että rehevä nainen on jokaisen painokilonsa arvoinen.

Blogiarkisto

2016

Kategoriat