Luojan kiitos olen jo keski-ikäinen! Keski-ikäisillä ihmisillä on nimittäin lupa ottaa elämässään rennommin ja olla tyytyväisiä kehoihinsa sellaisina kuin ne ovat - naururyppyineen, selluliitteineen, riippuvine rintoineen ja raskausarpineen.

Toisin kuin vielä omassa nuoruudessani, keski-ikää ei haluta enää suoda pehmeänä laskuna kohti leppoisia eläkepäiviä, vaan meitä neljänkympin rajapyykin ylittäneitä ihmisiä patistetaan tavoittelemaan ikuista nuoruutta ja lähes mahdottomalta vaikuttavaa vartaloa iässä, jolloin luontokin jo varovasti vihjailee, että velvollisuudet alkavat olla suoritettuna ja nyt on aika nautiskella.

Meille keski-ikäisille tuputetaan medioissa mielikuvaa, jossa jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen tulisi käydä salilla, nostaa rautaa kuin parhaassa terässään olevat parikymppiset ja pumpata lihasta niin, että verisuonet pullottavat yhtä paksuina ohimoissa kuin hauiksissakin. Mielikuvia ei luoda siksi, että yhteiskunta olisi äkkiä huolissaan veronmaksajien kyvyttömyydestä ylläpitää työkykyään kuudenkympin paremmalle puolelle, vaan siksi, että keski-ikäisillä ihmisillä on rahaa. Lapset on kasvatettu, välttämättömät hankinnat tehty, talolainat lähes maksettu ja nyt on varaa kuluttaa. Markkinoinnin tarkoituksena on luoda ihmisille tarpeita, joita ilman mainontaa he eivät tietäisi olevan olemassakaan. Sen vuoksi Fitness on niin suuri business ja siihen liitetään mitä erilaisempia oheisvarusteita.

Jos omistat kuukausikortin lähimmälle salille, se ei riitä. Tarvitset sen lisäksi erivärisiä asusteita, lajikohtaisia kenkiä, juomapulloja, hikinauhoja, proteiinipatukoita, jauheita ja pillereitä sekä ison kasan muuta turhaa, jolla voit rakentaa itsellesi illuusion kunnostasi huolehtivana kansalaisena – vaikka kuukausikortti lojuisikin lompakossasi käyttämättömänä. Pääasia on, että kortti löytyy ja varusteet ovat viimeisintä huutoa.

Tuskin olen ainoa, jota tämä samaan muottiin pakottaminen ärsyttää.

Huolestuttavinta tässä tohinassa on se, että tällä älyttömällä ulkonäkökeskeisyydellä ajetaan fiksuja aikuisia siihen samaan ansaan, josta me vanhemmat yritämme kaikin keinoin pelastaa omat teini-ikäiset lapsemme. Painoaan ja syömisiään pakonomaisesti tarkkaileva lapsi on meille kauhistus ja silti annamme sille hiljaisen hyväksynnän toimimalla samoin itse. Epäilenkin, että syömishäiriöisten aikuisten määrä on nykypäivänä hienoisessa kasvussa.

Tunnustan, että olen astunut tuohon samaan ansaan itsekin. Olen uhrannut elämästäni puolitoista vuotta ryhmäliikunnassa ja saanut pudotettua neljäkymmentä kiloa liikapainoa, ”koska oli pakko”. Urakka kesti puolitoista vuotta, enkä ole koskaan tuntenut oloani yhtä väsyneeksi, vihaiseksi ja epätoivoiseksi kuin tuolloin. Peilikuvastani pidin kyllä, sillä olinhan kutistunut kolmasosaan siitä, mitä tällä hetkellä olen, mutta kaulasta ylöspäin vastaan toljotti kulahtanut ja valkokasvoinen nainen, jonka tukka hapsotti päässä ja silmäpussit roikkuivat poskilla.

Olkoon. Paino tuli takaisin.

Olen antanut itselleni luvan olla keski-ikäinen, onnellinen ja rupsahtanut. Ikä on vain numero, jonka jatkuvasti unohdan. Vaikka lapseni ovat jo isoja, ja toinen heistä on muuttanut opintojensa perässä omaan asuntoon, en silti tunne olevani yhtään sen aikuisempi kuin parikymppisenäkään. Ainoa kehitys, mitä ajattelumallissani on tapahtunut, on armon lisääntyminen itseäni ja kehonkuvaani kohtaan. Suhtautuminen vartalooni ja painolukemaan saattaa tosin olla itsesuggestiota, sillä vaikean kilpirauhasen vajaatoiminnan hyväksyminen on vaatinut täydellisen ajattelumallin muutoksen. Kyse on siis selviytymismekanismista. Oli miten oli, sairaus on luonut hopeareunuksen päälläni leijuvaan sadepilveen.

Enää en menetä yöuniani, vaikka vaatteet vuosi toisensa jälkeen jäävät pieniksi ja jenkkakahvat ovat pullahtaneet pelastusrengasta muistuttaviksi vararenkaiksi paikkaan, jossa ennen oli vyötärö. Tiedän, etteivät ne ota lähteäkseen vaikka kuinka polkisin kuntopyörää, vääntäisin kulmatankoa tai hölkkäisin lenkkipolulla. Tämä läski on ikuista, joten sen sijaan, että stressaisin itseni hengiltä turhalla mielipahalla ja pakottaisin itseni epärealistisiin urheilusuorituksiin, suuntaan mieluummin kauppaan ja käyn ostamassa itselleni numeroa suuremmat vaatteet. Ja suklaata.

Ratkaisu se on sekin. Ainakin minun mielestäni.

Armollista loppuviikkoa sinulle.

Terkuin Leenuliinu

Kommentit (2)

KK

No mitäs sitten kun puhkeaa diabetes, lääkäri uhkailee sydän- ja verisuonitaudeilla jne. Ei kaikki laihduta ulkonäön takia.

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Olet aivan oikeassa sanoessasi etteivät kaikki laihduta ulkonäön takia. Ulkonäön takia laihduttaminen on varmasti se vähiten kannatettava syy laihduttamiseen ylipäätään, koska laihduttaminen tulisi aina tapahtua ensisijaisesti oman terveydentilan ylläpitämiseksi tai kohentamiseksi. Kannustan kaikkia olemaan rohkeasti juuri sen kokoisia kuin ovat, kantamatta huonoa omaatuntoa siitä, jos eivät muistuta televisiossa esiintyviä Fitness -kisaajia. Jos terveydentila kuitenkin vaatii painon pudottamista, niin ilman muuta painoa kannattaa pudottaa, jos se on mahdollista. Diabetes, sydän- ja verisuonitaudit eivät kuitenkaan vaadi Fitness -mittoihin laihduttamista, mikä tällä hetkellä tuntuu olevan muotia, vaan usein riittää jo muutamien kilojen pudottaminen (riippuen tietenkin siitä, kuinka paljon ylipainoa on päässyt kertymään) :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Huumorintajuista ja sarkastista suhtautumista elämän eri osa-alueisiin keski-ikäisen, ylipainoisen naisen näkökulmasta kilpirauhasen vajaatoiminnan sanellessa vaakalukeman. Blogissa pohditaan lihavan naisen markkinoita niin työelämässä, rakkaudessa kuin muissakin sosiaalisissa kanssakäymisissä ja vakuutellaan, että rehevä nainen on jokaisen painokilonsa arvoinen.

Blogiarkisto

2016

Kategoriat