Kun ylipainoinen asettuu aurinkorannalle makaamaan, hyökkää jostakin hänen kimppuunsa joukko ympäristöaktivisteja kantamaan häntä takaisin mereen. Eihän rantaan ajautunutta valasta voi jättää kuivalle maalle kuolemaan!

Kun laiha mies haluaa rakastella läskivuoressaan makaavaa naista, mutta ei ole varma kuinka löytää kasasta oikeaan osoitteeseen, mies läimäyttää naista reiteen ja ratsastaa aallon harjalla sisään.

Kuvottavaako? Vai hillittömän hauskaa?

Tällaiset vitsit ovat viesti siitä, että ylipainoisille ihmisille saa nauraa. Mitä rasvaisemmasta vitsistä on kysymys, sen raikuvammat naurut ne kuulijoissaan kirvoittavat (huomasitteko, rasvaiset vitsit...?).

Ylipainoisista ihmisistä saa tehdä pilkkaa - ja miksei saisi, sillä tekeväthän ylipainoiset pilkkaa myös itsestään. Kaikki tietävät Sami Hedbergin sketsin lihavan miehen kokemuksista spinning – tunnilla, jossa lajista kaiken tietävä ohjaaja kannustaa pyöräilijöitä jaksamaan. ”Ei välttämättä jaksa”, puuskahtaa Sami henkihieverissä ja yleisö ulvoo naurusta.

Onhan se hauskaa. Ei sitä käy kieltäminen. Sami Hedberg on hauska mies, joka osaa repiä huumoria omasta ulkomuodostaan. Hauska on myös Lotta Backlund. He ovat kaksi Suomen eturivin stand up –koomikkoa ja kumpikin ylipainoisia. Niin, paitsi Lotta, joka on noudattanut lautasmallin oppeja vuosikausia päästäkseen liikakiloistaan eroon ja onnistunutkin siinä. Hieno juttu Lotalle! Samikin laihdutti kolmisenkymmentä kiloa ja teki sen jälkeen televisioon Grillit huurussa – ohjelman, jossa mätti suuhunsa upporasvassa paistettuja makkaroita ja lihapiirakoita. Seuraavaksi mies joutui lihottamaan itseään kuvatakseen jatko-osan Luokkakokous – elokuvalle. Talking about kohtalon iva.

Mutta onko se oikeasti ookoo nauraa ylipainoiselle ihmiselle, jos ihan vakavasti asiaa ajattelee? Mikä tekee läskivitseille nauramisesta hyväksyttävämpää kuin rasistivitseille tai vammaisvitseille naureskelusta? Sekö, että läski on itse vastuussa kiloistaan, mutta ihonvärilleen, kansalaisuudelleen tai vammaisuudelleen ei voi mitään? Stand up –komiikassa hyvän maun rajoja rikotaan tarkoituksellisesti, eikä alan harjoittajille mikään aihe ole pyhä. Ei edes uskonto. Hyväksyn tämän, vaikkakin pitkin hampain, sillä kyse on omanlaisestaan taiteenmuodosta ja sen kirjoittamattomista (?) säännöistä.

Harva meistä ylipainoisista kuitenkaan tienaa elantonsa stand up –komiikalla, vaikka elämä meistä lihavista sellaisia väkisin kouliikin. Huumoriin turvautuminen on yksi ylipainoisen ihmisen selviytymiskeinoista. On helpompaa tehdä pilkkaa itsestään, ja antaa muidenkin pitää itseään pilkkanaan, kuin uhriutua. Silti monet, jotka eivät kykene sulattamaan suodattamatonta päänaukomista kärsivät hiljaa muiden arvostelevista katseista ja piikikkäistä kommenteista – ja ovat siinä sivussa ikuisella laihdutuskuurilla, jotta saisivat vihdoinkin olla rauhassa.

Laihduttaminen ei ole aina niin yksinkertaista kuin mitä normaalipainoiset kuvittelevat. Eivätkä kaikki ylipainoiset edes halua laihduttaa. Onko lihavuus siitä huolimatta lupa sille, että normaalipainoiset saavat rääpiä päätään ylipainoisen kustannuksella?

Varsinkin näin koulujen alettua ja kiusaamisen ollessa polttava puheenaihe, on meidän aikuistenkin hyvä muistaa kuinka vakavasta asiasta on kysymys. Lihavuutta ei osata nähdä sairautena, eikä asiana, jolle lihava ihminen ei välttämättä voi mitään. Moni voi, mutta eivät kaikki.

Muutama vuosi sitten kävelin lastani vastaan, kun hän pääsi koulusta kotiin. Oli kaunis iltapäivä ja itselläni oli pitkästä aikaa hyvä olla. Takana oli useamman kuukauden totaalinen väsymyskausi, jolloin en päässyt aina aamuisin edes sängystä ylös. Sellaiseen me kilpirauhaspotilaat talvisin joskus putoamme. Tuona kyseisenä päivänä jaksoin olla aamusta saakka ylhäällä ja puuhastella jalkeilla koko päivän. Mielikin oli normaalia virkeämpi ja sielun valtasi kateissa ollut usko siitä, että kyllä tämä tästä. Päätin ottaa hyvästä fiiliksestäni kaiken irti ja ilahduttaa tytärtäni mennäkseni häntä vastaan.

Koulutien varrella sijaitsevan lähikaupan edustalla norkoili neljäs- tai viidesluokkalaisten poikien porukka. Kävellessäni lapseni kanssa heidän ohitseen, yksi pojista huusi kovaan ääneen minua tuijottaen, että katsokaa jätkät, mikä läski! Ja samassa koko poikajoukko pyörähti katsomaan minua ja räjähti nauramaan.

Sillä hetkellä, täysin odottamatta, olin yhtäkkiä taas se sama pieni ekaluokkalainen tyttö, joka aikoinaan painoi päänsä alas hävetessään ulkonäköään muiden pilkatessa ja ivatessa ympärillä. Tilanne oli täysin sama kuin kolmekymmentä vuotta sitten, paitsi että nyt minua piti kädestä oma tokaluokkalainen tyttäreni, joka katsoi minuun hämillään eikä ymmärtänyt, kuinka hänen äidilleen huudellaan tuolla tavoin.

En osannut sanoa mitään. En osannut tehdä mitään. En osannut yksinkertaisesti reagoida tilanteeseen millään muulla tavalla, kuin sillä totutulla, joka kumpusi suoraan jostain muistojen arkistoista ja millä olin oppinut pääsemään tuosta tilanteesta irti mahdollisimman vähillä vaurioilla. Hymyilin vaivaantuneena tyttärelleni ja jatkoimme hiljaa matkaamme kotia kohti.

Asia raivostuttaa minua edelleen. Mikä olisi ollut oikeaoppinen, aikuismainen tapa toimia? Olisiko minun pitänyt kävellä ojentamaan poikia, vaikka tiedän, että olisin saanut osakseni vain lisää solvauksia? Olisiko minun pitänyt vaatia heiltä anteeksipyyntöä tai heidän vanhempiensa yhteystietoja, jotta voisin välittää heille paheksuntani heidän armaan jälkikasvunsa huonosta käyttäytymisestä? Ehkä olisi. En tiedä.

Ainoa mitä tiedän varmuudella, on se, että näytin siinä tilanteessa lapselleni esimerkkiä. Näytin hänelle esimerkkiä siitä, kuinka lihavan ihmisen rooli maailmassa on alistua muiden ihmisten ivankohteeksi ja ottaa nöyränä vastaan kaikki, mitä he tämän päälleen keksivätkään syytää.

Pahemmaksi asian tekee se, että kyse oli keskenkasvuisista rääpäleistä ja minä olin siellä se aikuinen. Minun olisi pitänyt siinä tilanteessa olla auktoriteetti ja lopettaa moinen toiminta. Vaan enpä kyennyt tekemään niin.

Kun te fiksut aikuiset siellä omassa elämässänne törmäätte kiusaamiseen ja pilkkaamiseen, niin puuttukaa siihen välittömästi. Se voi näyttää sivustakatsojasta mitättömältä hauskanpidolta, josta itse kiusaamisen kohdekaan ei välttämättä näytä kärsivän, mutta vannon ja vakuutan, että kiusattu olisi taatusti siinä tilanteessa mieluummin jossain muualla.

Nauretaan siis vitseille ja annetaan huumorin kukkia, mutta muistetaan, että huumori voi olla muutakin kuin lihaville ihmisille nauramista. Tai muille normiväestöstä poikkeaville. Huumorin ei tarvitse olla ilkeää, eikä sen tarvitse satuttaa ollakseen hyvää. Parhaimmillaan huumori on ihmisiä yhdistävää, rentouttavaa yhdessä olemista, jonka jälkeen endorfiiniryöppy kehossa pitää huolen siitä, että stressitasot pysyvät matalalla ja unenlaatu ja immuunivaste paranevat.

Ollaan siis ihmisiksi ja kasvatetaan lapsistammekin ihmisiä ihmisille - kaiken kokoisille ja näköisille.

Toivoo Leenuliinu

 PS: Kuulemani mukaan jo 2-3 minuutin nauraminen vastaa 45 minuutin rentoutusta, joten annetaan ilon kiertää!

Kommentit (3)

Vierailija

Ylipaino on yksinkertaisesti sitä, että syö kulutukseen nähden liikaa. Taustalla voi olla - ja hyvin usien on - myös tiedostamatonta tunnesyömistä.  Lohtusyömistä, ahdistukseen mättöä, salasyömistä...kaikki lähes täysin verrattavissa alkoholismiin. Tiedän. Elämäntapamuutos ei ole yksinkertainen, vie aikaa ja vaatii päättäväisyyttä. Nälkäkuureja, laihdutusohjelmia yms. en lähtisi käyttämään. Kaikki on sallittua, määrät vain vähemmäksi, kuten yksi ihminen syö. Olen mukamas syönyt 'hyvin'. Huolehdin proteiinin sannista (liika on liikaa, jos ei treenaa lihasmassaa, rahkat yms. veks) ja säännöllisestä ateriarytmistä yms. Tosin annokset ovat olleet liian suuria ja päivittäinen ruuan määrä olisi riittänyt varmaankin kolmelle. Eipä ihme, että paino ei putoa. Laatu, ei määrä. Yksinkertaisia asioita nämä ruokahommat, kun niihin oikeasti haluaa kiinniittää huomionsa ja pysähtyy ensin miettimään miksi syön liikaa. 

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Kiitos kommentistasi Vierailija,

Näinhän se on, olet aivan asian ytimessä. Ylipaino todellakin voi johtua monista eri tekijöistä ja kyseessä voi olla riippuvuus, samalla tavoin kuin alkoholismissakin. Sokeri on yksi suurimpia riippuvuutta aiheuttavia yksittäisiä ruoka-aineita ja sen vaikutuksista aivoihin (riippuvuuden aiheuttajana) on tehty tieteellisiä tutkimuksiakin.

Ruokailuun liittyvät asiat ovat moninaisia ja niistä voisi erikseen pitää omaa blogiaankin - ja monet varmasti pitävätkin.Yhtä yksittäistä oikein syömisen mallia tuskin on olemassa, sillä jokainen meistä on yksilö ja yksilöinä myös kehomme voivat toimia eri tavoin kuin muiden. Väestötason suositukset ovatkin siis juuri väestötason suosituksia, joka ei välttämättä jokaisella päde.

Toivotan sinulle oikein hyvää syksyn jatkoa. Olen kanssasi samoilla linjoilla.

Terkuin Leenuliinu

Kisu

Koskettavaa lukea tuosta kertomuksesta lapsesi koulumatkalla. Niin ikävän tuttu tilanne itselleni niin lapsena kuin aikuisenakin, tuo täysin vieraiden joko lasten tai aikuisten kommentointi tai huutelu painosta. Juuri siinä tilanteessa, kun itsellä on hyvä olla, tuollaiset sanat iskevät lujaa, muistuttavat, ettei lihava ole hyväksytty, ei edes kelvollinen kävelemään rauhassa kadulla. Sinulla on kirjoittamisen lahja.
Kiitos, kun kirjoitat.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Huumorintajuista ja sarkastista suhtautumista elämän eri osa-alueisiin keski-ikäisen, ylipainoisen naisen näkökulmasta kilpirauhasen vajaatoiminnan sanellessa vaakalukeman. Blogissa pohditaan lihavan naisen markkinoita niin työelämässä, rakkaudessa kuin muissakin sosiaalisissa kanssakäymisissä ja vakuutellaan, että rehevä nainen on jokaisen painokilonsa arvoinen.

Blogiarkisto

2016

Kategoriat