Perimä on perseestä. Saako niin sanoa? Ei varmaankaan, mutta sanon silti. Perimävertailu alkaa sillä siunaaman hetkellä, kun lapsi syntyy. Vastasyntyneellä on selvästi isänsä leuka ja äitinsä nenä. Sormet ovat pitkät ja hoikat kuten isällään ja tukkakin on yhtä musta ja paksu kuin äidillä.

Vertailua tehdään niin kauan kuin lapsi kasvaa. Jos kävelemään oppii hurjan aikaisin, se on jommankumman vanhemman peruja. Jos lapsella on luontainen kiinnostus laulamiseen tai pikkuautoihin, sekin tulee vanhemmilta. Temperamentti tai rauhallisuus, hyvä matikkapää tai kiinnostus maalamiseen. Joo, selvästi äidin tai isän puolelta.

Entä sitten, jos vanhemmat eroavat? Sitten, kun kaikki kaunis särkyy? Silloin kaikki epäsuotuisat piirteet tulevat luonnollisesti ex-puolisolta ja hänen suvultaan, riippumatta siitä kummalta vanhemmalta asiaa kysytään.

Eikä vertailu suinkaan lopu siihen, kun lapsesta kasvaa aikuinen.

Omat vanhempani ovat hoikkia. He ovat aina olleet sellaisia, toisin kuin minä. Siitä ei silti ole epäilystä, ettenkö olisi heidän biologinen jälkeläisensä. Ai miten niin ei? No siitä syystä, että olen kuin ilmetty mummoni. Siis äitini anoppi. Ruumiinrakenteeltani olen aivan kuten hän (lihava), kävelytyylini on samanlainen kuin hänen (vaapun kuin ankka) ja naurankin kuulemma samalla äänellä ja nuotilla kuin hän (siitä piirteestäni sentään lapseni pitävät). Jos anopista ei ole epäilystä, niin sitten ei ole isästäkään. Äidistä nousee epäilys vain, jos lapset ovat synnärillä päässeet vaihtumaan.

Isän silmät… Äidin leuka… Mummon nauru…

Perkele, sanon minä! Eikö minussa ole mitään omaa? Mitään uniikkia? Jotain, mikä olisi vain ja ainoastaan minun? Antakaa minun pitää edes tämä kirjoittamisen lahja, oli se kuinka surkea tahansa! Sanokaa, ettei meidän suvussa ole ketään toista, joka kirjoittaisi samalla tavalla kuten minä. Antakaa edes tämä yksi asia minulle, vain minulle, eikä kenellekään muulle!

Kirous. Perimä on kirous. Paitsi jos sattuu kuulumaan aatelissukuun tai muuten vain rikkaiseen ja mainetta niittäneeseen perheeseen. Silloinkin perimä voi tuntua kiroukselta, mutta ainakin sitä pääsee karkuun.  Voi hypätä yksityiskoneeseen ja lentää Bahamasaarille lepuuttamaan hermojaan. Tai Bora Boralle. Mikä nyt eniten sillä hetkellä sattuu miellyttämään.

Huokaus.

Rosa Meriläinen kirjoitti muutama päivä sitten Helsingin Sanomien kolumnissaan, että hyväosaisten on turha väittää, että kaikilla on elämässään samat mahdollisuudet. Siinä hän on oikeassa. Ei meillä samoja mahdollisuuksia olekaan. Kyse on lähtökohdista. Kirjoitus olisi ollut loistava, jollei hän olisi painottanut itse kuuluvansa hyväosaisten kastiin – kermaperseisiin, kuten hän asian ilmaisi - ja saaneensa siksi elämässään kaiken helpommalla kuin huonompiosaiset ystävänsä hyvää koulutodistusta myöten. Ymmärrystä häneltä siis löytyy, muttei kokemusta.

No joo. Ymmärrän hänen näkökantansa. Se on tavallaan ihan jees, muttei kuitenkaan. Nappaan heitetyn syötin, mutta sylkäisen sen ulos ennen kuin harkitsenkaan nielaisemista. Fiilis on sama kuin vanhaksi menneessä maidossa. Se ei ehkä haise, mutta maistuu oudolle.

Rosankin kirjoitus koski perimää. Ei tosin geeniperimää, kuten minun kirjoitukseni, vaan sitä muuta perimää - vanhempien koulutusta, varallisuutta ja sen sellaista, jotka vaikuttavat yhtä vahvasti jälkikasvun elämään kuin vaikkapa alttius diabetekseen tai skitsofreniaan.

Rosa on fiksu ja varmasti hyvä tyyppi, mutta nyt hän ei tiedä mistä puhuu. Asettuminen toisen ihmisen asemaan on äärimmäisen hankalaa. Eikä vain hankalaa, vaan käytännössä mahdotonta. Kukaan ei voi loppujen lopuksi tietää, mitä toinen ihminen käy elämässään läpi tai miten hän asiat kokee. Ei silloinkaan, vaikka asuisi samaa osoitetta ja nukkuisi samassa sängyssä. Toisen ihmisen pään sisälle ei yksinkertaisesti voi kurkistaa – ei ilman kirvestä ainakaan. Jokainen meistä kokee asiat eri tavoin ja se, mikä yhdelle on olankohautus, voi toiselle olla jo liikaa.

Itselleni alkaa olla liikaa se, että minua verrataan jatkuvasti muihin ihmisiin- muuallakin kuin työnhaussa. Työhaastatteluissa vertaaminen muihin hakijoihin sentään kuuluu asiaan ja on osa pelin henkeä.

Olen lihava, keski-ikäinen nainen, joten kuulun lihavaan, keski-ikäiseen naisväestöön. Minulla on siis jotakin yhteistä muiden elämänsä puolivälissä olevien ylipainoisten naisten kanssaan. Joidenkin kanssa enemmän, joidenkin kanssa ei sen enempää. Mutta vaikka meillä yhteistä olisi paljonkin, se ei silti tee minusta samanlaista kuin heistä.  Enkä ole kuten isäni, äitini, mummoni, vaarini, serkkuni tai isosetäni. Minä olen omanlaiseni, koska minä olen minä ja omana itsenäni ainutlaatuinen. Tällaisena.

Katsoessani peiliin näen itsessäni häivähdyksen vanhempiani ja isovanhempiani. Siitä huolimatta minulla ei ole isäni silmäpusseja, eikä äitini leukaa. Eikä minulla ole mummoni nenääkään. Ne ovat ihan minun omiani, vaikka muistuttavatkin selkeästi heidän omiaan. Sitä se perimä on. Piirteitä ja ominaisuuksia, mutta ei muuta.

Ja sama juttu se on kermaperseilläkin.

Hyvää loppuviikkoa toivotellen

Leenuliinu, jonka torstai on toivoa täynnä :)

Kommentit (4)

Vierailija

Kas kummaa, keitä ovat mielestäsi kermaperseet?

Aika katkeraa vuodatusta sulla. Suosittelisin terapiaa. 

Ihan jo sen vuoksi, että olet äiti eli sinulla on lapsi. Katkaise ajoissa tuo katkeruusketju, älä siirrä sitä lapseesi. Kiitos. 

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Tervehdys Vierailija,

Ulkona tuulee, sillä ohitsemme pyyhkäisee parhaillaan ilmatieteenlaitoksen lupaama myrsky. Onneksi sen laantuessa myrskyä voi ylläpitää myös keskustelupalstoilla tai vaikkapa blogien kommenteissa!

Olet oikeassa siinä, että blogikirjoituksessani mainitsin sanan kermaperse. Sana oli herkullinen ja suoraan sellaisenaan lainaus Rosa Meriläisen Helsingin Sanomiinsa itse kirjoittamastaan kolumnista, jossa hän itse kutsuu itseään kermaperseeksi, enkä siis minä, kuten virheellisesti oletat. Suosittelenkin siis, että lukaiset tekstini uudelleen läpi, tällä kertaa ajatuksella, niin huomaat varmasti tuon kömmähdyksesi itsekin.

Kiitän kuitenkin kommentistasi! ja lupaan harkita vakavasti suositustasi hankkia itselleni terapiaa. Ahdistukseni onkin ollut viime aikoina lisääntymään päin erityisesti ihmisten sisälukutaidottomuuden vuoksi.

Hyvää tuulispäivää toivotellen

Leenuliinu

jumppakärpänen

Aivan mahtavaa tekstiä!
Itse edustan sitä onnetonta joukkoa, jonka on lähdettävä vaikka jalat paketissa lenkille kelvatakseen muille, ei itselleen vaan muille. Ja tämäkin on vain oman pään sisäinen ongelma. Terapian tarpeessa?
Miellyttääkseni muita, toisten ajatukset liikaa huomioiden unohdan itseni.
Tarvitsisin osan sinun rohkeuttasi, olen kermaperse.
En uskalla vastustaa, olla erimieltä yleisen käsityksen mukaan, jossa vain hoikkana olet onnellinen.
Toivon, että jatkat omaa rohkeaa linjaasi. Ehkä jonain päivänä otan korvapustin aamulenkin sijaan.

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Kiitos palautteestasi, jumppakärpänen!

Kadehdin kaikkia, jotka pääsevät aikaisin ylös sängyistään lenkkipolulle juoksemaan ja nauttivat siitä! Minä en ole aamuihminen, enkä juoksuihminen. Kannatan aamulenkkejä ja muitakin liikuntamuotoja niin kauan, kuin henkilö liikkuu oman itsensä vuoksi ja erityisesti liikkumisesta saamansa hyvän fiiliksen vuoksi. Jos oma terveys on syy liikkumiseen, mutta siitä ei saa varsinaisia kicksejä, sekin on täysin jees. Terveyden eteen joutuu usein tekemään asioita, mitkä eivät mieltä ylennä. Mutta kenenkään ei tarvitse silti raahautua lenkille vain statuksen vuoksi tai kelvatakseen muille. Joku raja täytyy olla miellyttämisenkin suhteen.

En sano, etteikö kenekään tarvitsisi liikkua koskaan, sillä tottahan se on, että monet ihmisistä liikkuvat aivan liian vähän ja ihminen on kuulemma luotu liikkumaan (ai että, kuinka tämä nyt kolahtaa tällaista nenä kiinni läppärissään vuorokaudet kyhnöttävää bloggaajaa omaan nilkkaan!). Sanon, että liikkumiseen on löydettävä tasapaino ja ilo. Jos lenkkeily ei ole sinun juttusi, voisiko olla, ettet ole vain löytänyt itsellesi sopivaa lajia?

Itse vihaan liikuntaa. V-I-H-A-A-N. Vihaan joka ikinen kerta sen aloittamista ja suorittamista, jos kyse on likimain mistä tahansa muusta liikuntamuodosta paitsi lattareiden tanssimisesta tai kauniissa maisemassa oman kullan kanssa kävelystä. Museoiden ja nähtävyyksien kiertäminen on myös mitä parhainta liikuntaa, koska silloin ei edes huomaa tekevänsä fyysistä harjoitusta. Liikkua voi siis monin eri tavoin. Pitää vain löytää se oma juttu.

Oma "rohkeuteni" asian suhteen johtuu rehellisesti kyllästymisestä. Olen jo keski-ikäinen ja olen koko ikäni pyrkinyt miellyttämään muita ja tehnyt parhaani mukautuakseni heidän toiveisiinsa. Koskaan se ei ole riittänyt ja itselleni on jäänyt vain paha mieli. Koskaan se ei tuntunut vaivan arvoiselta. Vuosikausien itsetutkiskelulla tulin lopulta siihen päätelmään, että olkoon. Jos en tällaisena kelpaa, niin olen väärässä seurassa. Henkisen painolastin putoaminen tuntui fyysisesti keventymisenä. Oli rento olla ja helppo hengittää. Minulla oli lupa olla juuri tällainen. Ja nyt olen sen vuoksi lapsilleni parempi äiti ja miehelleni parempi vaimo. Koska olen hyvä itselleni ja rakastan itseäni juuri tällaisena.

Hurjasti tsemppiä sinulle! Toivon, että rohkenet pian riistäytyä irti omista, päänsisäisistä kahleistasi ja uskallat elää elämääsi omilla ehdoillasi. Älä ainakaan odota neljääkymmentä vuotta, kuten minä tein. Siinä menee monta hyvää vuosikymmentä hukkaan :)

Iloa ja korvapuusteja syksyysi!

Toivottelee Leenuliinu

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Huumorintajuista ja sarkastista suhtautumista elämän eri osa-alueisiin keski-ikäisen, ylipainoisen naisen näkökulmasta kilpirauhasen vajaatoiminnan sanellessa vaakalukeman. Blogissa pohditaan lihavan naisen markkinoita niin työelämässä, rakkaudessa kuin muissakin sosiaalisissa kanssakäymisissä ja vakuutellaan, että rehevä nainen on jokaisen painokilonsa arvoinen.

Blogiarkisto

2016

Kategoriat