Eilen avauduin blogikirjoituksessani monivuotisesta syömishäiriöstäni sekä rankasta treenikaudestani, jonka aikana pudotin 40 kg painostani ja joka päätyi totaaliseen loppuun palamiseen. Terveyteni romahti ja painokin palasi suurelta osin takaisin. Samassa yhteydessä mainitsin laihtumista hankaloittavan kilpirauhasen vajaatoiminnan, josta sain diagnoosin noin kahdeksan vuotta sitten.

Viime viikolla luin artikkelin Raakel Lignellin epäonnistuneesta elämäntaparemontista, joka muistutti monin paikoin omaani. Sisälläni kiehahti. Vaikka Raakel laihdutti huimat viisikymmentä kiloa, treenasi itsensä huippukuntoon, voitti Tanssii Tähtien Kanssa – kisan ja kirjoitti menestystarinastaan oppaan vain lihoakseen kaiken tuon jälkeen takaisin, hän ei millään mittapuulla epäonnistunut. Päinvastoin. Raakel onnistui tekemään jotakin, mihin harva ihminen pystyy.

Raakelin kohtaloksi muodostui se, että hänkin on vain ihminen. Hän vaati itseltään liikaa.

Meidän ihmisten olisikin tärkeää ymmärtää, ettei elämää voi ennalta käsikirjoittaa. On aikoja, jolloin jokainen meistä kuvittelee voivansa hallita tilanteet ja luulemme, että meillä on mahdollisuus säädellä sitä, mitä meille tapahtuu tai miten fyysinen ja psyykkinen terveytemme kestää erilaiset koettelemukset. Toki jollain tasolla tämä pitää paikkaansa ja tekemillämme valinnoilla on merkitystä, mutta se, kestääkö kroppa pään sille asettamat vaatimukset – tai päinvastoin – ei voi etukäteen ennustaa.

Se mikä kävi Raakelille, kävi minullekin. Kroppa pakotti sisukkaan ja määrätietoisen ihmisen hiljentämään tahtia, koska pää ei sitä halunnut tehdä.

En tunne Raakelia henkilökohtaisesti, mutta epäilemättä hänkin on tunnollinen, sisukas ja tavoitteellinen ihminen. Hänkin lienee henkilö, joka kokee, että hänen on oltava luottamuksen arvoinen ja ettei hänellä ole lupaa olla heikko.

Itsekritiikki ja oman pään sisällä asetettujen tavoitteiden täyttäminen ovat itsekeskeisyyden muoto, jonka perimmäinen tarkoitus on osoittaa, että kykenee parempaan kuin muut. Kyse on halusta näyttää ja ylittää omat rajansa. Raakel tunnusti sen itsekin: - ” Muistelen kaiholla, kuinka mahtavaa oli vetää rankempia treenejä kuin parikymppiset kundit vieressä.”  Niin muistelen minäkin. Olihan se mahtavaa.

Mutta ne parikymppiset kundit olivat meitä viisaampia. He osasivat tehdä tarpeeksi ilman, että tekivät liikaa. Jos nyt menisimme samalle salille katsomaan, löytäisimme ne jampat sieltä tekemässä treenejään edelleen. He siis näyttivät paremmuutensa meille, emmekä me suinkaan heille.

Kilpikonnat voittivat jänikset.

Itselleni on aina ollut vaikeaa löytää se kultainen keskitie. Olen huono tekemään kompromisseja ja vielä surkeampi sitoutumaan asioihin puolihuolimattomasti. Jos ryhdyn johonkin, teen sen joko täysillä ja parhaan kykyni mukaan, tai sitten en tee sitä ollenkaan. Haluan ylittää odotukset ja antaa itsestäni kaiken.

Mutta mitä varten? Ja ketä varten?

Niin opinnoissa, tutkintonäytöissä kuin työelämässäkin olen usein saanut kiitosta tekemästäni työstä. Lopputulos on ollut tasolla, josta puoletkin olisi ollut riittävää ja vähempikin uurastus olisi täyttänyt tehtävänsä. Olen saanut pääntaputuksia ja suitsutusta ja tuntenut siitä suurta ylpeyttä. Mutta antaako ylisuorittaminen lopulta mitään lisäarvoa kenellekään? Saako siitä itsellensä muuta kuin ohimenevän hyvän mielen tunteen? Ja kannattaako jokaiseen asiaan ylipäätään paneutua 100%:sella antaumuksella, jos voimia voisi säästää muuhunkin ja jättää niitä hieman varastoon?

Toivon, että Raakel antaa itsellensä luvan olla juuri sen kokoinen kuin on ja erityisesti toivon, että hän osaa sulkea korvansa arvostelulta ja kritiikiltä, mitä hänen takaisin kertyneet kilonsa ovat ilkeämielisissä ihmisissä kirvoittaneet. Inhimillisyys ei ole heikkoutta ja ihmisyyteen kuuluu se, että toisinaan elämä kampittaa turvalleen ja potkii päähän. Rohkeutta osoittaa se, ettei anna vastoinkäymisten lannistaa, vaan nousee sisukkaasti ylös ja ottaa rohkeasti vastaan kaiken mitä eteen annetaan – ja selviytyy niistä uudelleen.

Sellaisia roolimalleja tarvitsemme tässä maailmassa enemmän ja sellainen roolimalli haluan itsekin lapsilleni olla.

Jaksamista pimenevään syksyyn niin perfektionisteille kuin muillekin,

toivottelee Leenuliinu

PS: Suur-Tampereen sivuilla oli erään lääkäriaseman mainos. Mainoksessa henkilön kasvokuvan alle oli kirjoitettu Hyvinvointi- ja painonhalintaohjaus. Mikä ihana typo! Jos painonhalintaan saisi ohjausta, varaisin aikani tältä istumalta! Meidän jokaisen tulisi oppia halimaan omaa painoamme, omia kilojamme ja sitä kautta hyväksymään kehomme. Halitaan siis oikein urakalla!

 

Kommentit (5)

Taitolaji

Ei kai tuohon ajatukseen, siis epäonnistuiko Raakel vai ei, voi vastata jos ei tiedä missä hänen väitetään epäonnistuneen. Jos hänen ajatellaan epäonnistuneen painonhallinnassa (ja hän itse kertoi tavoitteenaan olevan juuri sen 50 kilon poissapitäminen), niin kyllähän hän silloin epäonnistui. Kaikki me, jotka olemme laihduttaneet yli 30 kiloa tiedämme, ettei se laihduttaminen loppupeleissä ole se vaikein juttu (vaikka juuri sillä hetkellä siltä kyllä tuntuu) vaan nimenomaan sen saavutetun painon ylläpitäminen. Itse lihosin takaisin, ja minä kyllä voin sanoa, että epäonnistuin. Eihän sen myöntäminen ole vaarallista ja ihmiset epäonnistuvat elämässään jatkuvasti. Joskus suorastaan tuntuu, että elämä on yhtä jatkuvien munausten ja epäonnistumisen sarjaa, mutta eihän joissakin asioissa epäonnistuminen tarkoita, että olisi epäonnistunut ihmisenä tai jotenkin huono noin muutenkaan. 

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Hei Taitolaji,

Kiitos jälleen hyvästä kommentista! Itse ajattelen asian niin, että kyseessä ei missään tapauksessa ole Raakelin epäonnistuminen, koska hän ei voinut kilpirauhasen vajaatoiminnan puhkeamiselle tai operoitavaksi määrätylle lonkalleen mitään. Se, että kroppa prakaa ja sen mukana paino nousee, ei ole Raakelista itsestään johtunut epäonnistuminen vaan ainoastaan monen tekijän summa, joka valitettavasti hänen kohdallaan johti uuteen painonnousuun. Eri asia olisi ollut, jos painonnousu olisi ollut Raakelin oma valinta -  että hän olisi lopettanut liikunnan omaehtoisesti, jäänyt sohvan pohjalle tuijottamaan elokuvia ja sortunut mässäilemään herkuilla tietäen, että paino tulee takaisin ja viis veisannut koko asiasta - silloin kyse olisi ollut elämäntapamuutoksen epäonnistumisesta.

Omalla kohdallani olen pohtinut asian siten, että vaikka kilot ovat tulleet kokolailla takaisin (osin myös omista valinnoistani johtuen), olen silti oppinut elämään terveellisemmin, syömään terveellisemmin ja suhtautumaan itseeni ja hyvinvointiini terveellisemmin. Ymmärrys siitä, että onnellisuus ei koostu pakkoraahautumisesta salille viikon jokaisena iltana ja rasvaprosentin tai painolukeman sairaallollisesta kyttäämisestä, on jo osittain merkki elämäntapamuutoksen onnistumisesta. Se, onnistuinko siinä kokonaan, niin vastaus on ei. En onnistunut. Mutta onnistuin silti siinä määrin, että paljon positiivisia ja pysyviä muutoksia on elämääni jäänyt ja niitä minun on helppo noudattaa, joten näin ollen en voi väittää sitä täydelliseksi epäonnistumiseksikaan.

Kyse on loppujen lopuksi siitä, miten asioihin haluaa suhtautua :)

-Leenuliinu

Taitolaji

Kyllä minäkin suhtaudun omaan itseeni ja takaisinlihoamiseeni melko samalla tavalla kuin sinä tuossa esitit itse suhtautuvasi.

En minäkään onnistunut pitämään pudotettua painoani vaikka se olikin tavoitteeni, ja opin roppakaupalla asioita matkalla sinne ja takaisin, mutta eronamme taitaa vain olla se, että minulle epäonnistuminen ei ole negatiivinen asia. Arvaa vain kuinka monta kertaa olen saanut kuulla tästä "ajatusviastani" tässä maassa, jossa munaus, virhe tai epäonnistuminen on maailmanloppu, tai sitä pitäisi ainakin ymmärtää hävetä. Minulle se on vain uusi alku (jota tosin ei huonoina päivinä aina kaipaisi -myönnetään).

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Hei Taitolaji,

Lihominen ja laihtuminen vaativat molemmat pääkopalta paljon sopeutumista. Kun oma ulkomuoto muuttuu, niin muutos täytyy oppia hyväksymään eikä se aina ole helppoa. Itselläni on hyvin paljon samankaltaisia kokemuksia kuin sinulla ja minäkin olen saanut lokaa niskaani siitä, etten suhtaudu lihavuuteeni oikein ja terveellisesti, koska en halua enää pakolla lähteä kilojani pois karistamaan. Suuren laihdutusurakan jälkeen oppii kuitenkin tuntemaan itseään paljon paremmin ja tietää, haluaako asettaa itsensä samanlaiseen asemaan uudelleen. Itse en halua. Viime kertainen rutistus vei itsestäni kaikki mehut ja lopulta terveyteni petti, enkä ole tässä vaiheessa elämääni valmis ottamaan riskiä että se tapahtuisi uudelleen. Tosin seuraavalla kerralla osaisin varmasti olla itselleni armollisempi enkä pitäisi tarpeettoman kovaa kuria.

Nämä ovat opin paikkoja. Itse teen töitä joka päivä sen kanssa, että opin suhtautumaan itseeni myönteisemmin. Sama syömishäiriöinen mörkö asustaa mieleni sopukoissa edelleen ja luulen, ettei se sieltä koskaan kokonaan katoakaan. Itse vertaan syömishäiriötä ja vääristynyttä kehonkuvaa alkoholismiin - sitä voi oppia hallitsemaan, mutta varpaillaan joutuu olemaan lopun elämäänsä.

Elämä on vuoristorataa nousuineen ja laskuineen ja joskus pohjalla on käytävä monta kertaa, ennen kuin sinne putoamisen oppii välttämään. Joka kerta sieltä ylös rämpiminen tuntuu silti raskaammalta ja raskaammalta. Niinpä pyrin nyt välttelemään kovin suuria vaihteluita ja pitäydyn mieluiten pienissä heilahteluissa. Yksi ehkä parhaista keinoista välttää turha stressi asian suhteen on hylätä itsensä punnitseminen kokonaan. AInakin vähäksi aikaa. Kilolla tai parilla ei ole merkitystä ja naisilla painonvaihteluun vaikuttavat niin monet muutkin asiat kuin pelkkä läskin kertyminen.

Kiitos taas hyvistä kommenteistasi! :)

Leenuliinu

Stillgoingstrong

Olen ollut lihava lapsi ja sitä myöden pulska teini. Huippu 108kg. Siitä alkoi painon tiputtaminen ravitsemusterapian myötä terveellisesti. Rakastuminen hupautti kilot nopsaa 58 kiloon,mikä minulle 160 senttiselle oli oikein hyvä. Palasin taas vanhoihin kuvioihin avioiduttuani ja lapsen saatuani. Nopsaan lähteneet 20kg palasivat takaisin. Kolme vuotta lapseni syntymästä sairastuin vakavasti harvinaiseen autoimmuunisairauteen,johon ainoastaan tepsi hevoskuurit kortisonia aluksi ja hups...olin taas sen sata kiloa...Kun pahin vaihe sairaudessa saatiin tasoittumaan ja kortisonia vähennettiin,alkoi paino putoomaan ja laihdutus jäi päälle...ja painoin lopulta nippa nappa 50kg. Sieltä ollaan kivuttu takaisin pikku hiljaa 70 kiloon erinäisten lääkitysten ja leikkauksien myötä. 
Nyt olen siinä pisteessä,että on pakko myöntää,että en pysty enää tiettyihin liikuntamuotoihin,kävelykin oli joskus kortilla,kun selkäleikkauksessa sattui lääkäreille hoitovirhe ja jalkaan tuli hermovaurio...

Välillä inhoan itseäni ja välillä olen armollinen,ikääkin kuitenkin jo 55v....Jossain vaiheessa koin epäonnistuneeni,välillä koen olevani olosuhteiden uhri. Kipujen kanssa ja sairauden hallinnan kanssa ei jaksa laskea jokaista suupalaa. Se ei kai ole elämän tarkoituskaan. 
Mutta koetan olla itselleni kiltti ja nauttia elämästä. Liikkua,minkä voin ja syödä terveellisesti;herkuttelua unohtamatta. 

 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Huumorintajuista ja sarkastista suhtautumista elämän eri osa-alueisiin keski-ikäisen, ylipainoisen naisen näkökulmasta kilpirauhasen vajaatoiminnan sanellessa vaakalukeman. Blogissa pohditaan lihavan naisen markkinoita niin työelämässä, rakkaudessa kuin muissakin sosiaalisissa kanssakäymisissä ja vakuutellaan, että rehevä nainen on jokaisen painokilonsa arvoinen.

Blogiarkisto

2016

Kategoriat