Häkellyttävää. Kerrassaan häkellyttävää.

En tiedä, kuinka muuten pukisin sanoiksi tämän olotilani. Se tunne, kun positiivinen palaute löytää tiensä perille, kun oikea lukijoiden kohderyhmä löytyy, kun ihmiset tajuavat viimeinkin mistä puhun ja ottavat myönteistä kantaa, rohkaisevat, kannustavat ja myötäelävät…

Kiitos, rakkaat palautteen antajat. Nöyrin kiitokseni Teille! Viimeisen vuorokauden aikana saamani palautteen voima sai mittariini kilahtamaan taatusti pari elinvuotta lisää. Yhdessä yössä.

Ei huono saavutus. Ei ollenkaan.

Istun tässä, aamukahviani hörppien ja kuulostelen hiljaa, kuinka pakahtunut sieluni kerää itseään kasaan. Minut on saatu hiljaiseksi. Minut on mykistetty. Turpani on tukittu. Olen kiitollinen.

Enpä muista kertaa, koska näin olisi käynyt. En ole kokenut vastaavaa vuosikausiin. En kymmeniin vuosiin. En ehkä koskaan. Tämä on minulle vieras kokemus. Haluan näitä lisää.

Kuulun ihmisiin, jotka ovat elämässään rämpineet syvällä. Tarkoitan, aidosti syvällä. Juuri, kun on tuntunut siltä, ettei elämä voisi enää pahemmin iskeä kanveesiin, tipahdan pohjamudissani vielä kerrosta alemmas. Olen itkenyt sangollisia, joista on tullut tynnyrillisiä. Olen ollut niin vereslihalla kuin ihmissielun voi repiä. Jollei minulla olisi tätä päättäväisyyttä ja sisukkuuttani, olisin heittänyt pyyhkeen kehään jo aikoja sitten. Olisin luovuttanut, antanut olla ja haistattanut ihmisillä ja elämällä paskat.

Mutta onneksi minulla on lapseni. Tuo elämän suurin voimavara, joka pakottaa riuhtomaan itseni ylös vuoteesta silloinkin, kun en itse näe siihen enää tarvetta. Äiti on lapselle tärkeä, mutta lapsi on äidilleen elintärkeä.

Melkoisen mankelin elämässäni läpikäyneenä ihmisenä olen kehittänyt itselleni kohtuullisen paksun suojamuurin. Olen vuosien varrella oppinut suhtautumaan asioihin siten, että kaikesta selviää, enkä anna pienten notkahdusten horjuttaa enää tasapainoani (voi, kunpa tietäisitte!). Se, että olen oppinut ottamaan asioihin etäisyyttä ja osaan suhtautua epäasialliseen huuteluun ja v*ttuiluun itseäni suojellen, ei tarkoita sitä, etteivätkö pahat puheet ja negatiiviset kommentit satuttaisi. Osa kivistä lentää valitettavasti yhä maaliin saakka ja ne satuttavat ja kirvelevät joka halvatun kerta.

Olen hokenut elämässäni yhtä mantraa jo kyllästymiseen saakka: paskanjauhajat ja loanheittäjät eivät ole minkään arvoisia ja jos joku purkaa pahaa oloaan viattomaan sivulliseen, se kertoo vain kyseisen henkilön omasta kurjuudesta ja ahdasmielisyydestä. Tätä olen toitottanut niin itselleni kuin lapsillenikin ja viesti on mennyt perille. Nyt minun on enää opeteltava puolustautumaan – puimaan nyrkkiä ja huutamaan perkelettä - ja opetettava sama taito jälkikasvullenikin. Ehkä tämä blogini on yksi steppi siihen suuntaan.

Positiivisuudesta ja positiivisen ajattelun voimasta puhutaan paljon, eikä turhaan. Positiivisuus ei ole mitään hörhöilyä, eikä maailmanparantajien perusteetonta lässytystä. Se ei ole puiden halailua eikä enkeliterapiaa. Ei mitään sellaista, mitä fiksu länsimaalainen ja kaikesta muita paremmin tietävä henkilö pitää naurettavana tai säälittävänä. Mutta siinähän se juju juuri onkin. Siinä, että löytää sen oman positiivisuuden lähteensä ja ammentaa siitä tarpeen vaatiessa. Se voi tulla puista, enkeleistä, Jumalasta, tai niityn kukkasista. Paikoista, joissa muut sitä eivät näe. Tätä se omassa fiksuudessaan vellova ahdasmieli ei tajua. Hänellä kun on liian kiire mollata muita ja punnertaa jalustalle omaa, jättisuurta egoaan.

Positiivisella suhtautumisella (kumpusipa se mistä tahansa) voidaan lievittää fyysistä kipua, alentaa verenpainetta ja pidentää jopa kuolemansairaiden elinikää. Nämä ovat tutkittuja juttuja. Mikä siinä toisen ihmisen rohkaisemisessa, kannustamisessa ja positiivisen palautteen antamisessa on sitten niin äärettömän vaikeaa? Jos kehun naapurini kaunista villapuseroa tai vastaan tulevan lenkkeilijän treenivaatteita, onko se minulta pois? Ei ole. Ei todellakaan ole.

Meillä suomalaisilla tuntuu olevan kummallinen suhtautuminen positiivisen palautteen antamiseen. Aivan kuin jokainen suusta lipsahtava kaunis sana maksaisi meille riihikuivaa käteistä. Kuvittelemme, että kauniita sanoja pitää säästellä ja jokaista sanomaamme kohteliaisuutta on tarkoitettava kirjaimellisesti.

Eikä pidä. Minä ainakin kehun pienen lapsen piirustusta hienoksi, vaikka siinä on sikin sokin pelkkiä viivoja, enkä ymmärrä mitä kuvan pitäisi esittää. Teen sen siksi, että sanani tekevät lapsen iloiseksi. Sanani saavat hänet hymyilemään ja tuntemaan, että hän on onnistunut jossakin ja siinä sivussa ilahduttanut minuakin. Mikä siinä muka on väärin? Se pieni valkoinen valheko? Yhtälailla kehun aikuisiakin ihmisiä - etenkin, kun huomaan heidän tarvitsevan sitä. Iltavuorossa väsyneenä sinnittelevä torimyyjä tai työkuormansa uuvuttama autonkorjaaja - hekin kaipaavat toisinaan positiivista kannustetta ainaisen valittamisen sijasta, ja kun positiivinen palaute tulee täysin odottamatta ventovieraalta ihmiseltä, se auttaa heitä varmemmin jaksamaan työvuoronsa loppuun.

Do onto others… ja niin edelleen.

Muutama kuukausi sitten tein jotakin ravisuttavaa, täysin tämän introvertin ja ujon luonteeni vastaista. Kävin halaamassa lähikaupan HeVi -osaston Mikkoa siksi, että hän oli kuunnellut toiveitani vegaanisista tuotteista ja hyllyyn oli ilmestynyt enemmän vaihtoehtoja kuin olin uskaltanut toivoakaan. Ne eivät kuuluneet hänen vastuulleen, eivätkä olleet hänen osastonsa tuotteita, mutta hän kuunteli minua, vei toiveeni eteenpäin ja osoitti siten välittävänsä asiakkaastaan. Minusta. Lihavasta ja köyhästä asiakkaasta. Hän punastui, kun halasin, ja samalla hänen kasvoilleen nousi leveä hymy. Hän kiitti halauksesta ja kertoi, miten hyvälle mielelle tekoni hänet sai. Hänen reaktionsa tuli suoraan sydämestä, aitona ja rehellisenä, ja se lämmittää mieltäni edelleen. Minun mieltäni. Kiitoksen antajan mieltä.  

Mitä tällä kaikella siis haluan sanoa? Minä, joka blogissani urputan ja vaahtoan jatkuvasti lihavien ihmisten aliarvostuksesta ja kaltoin kohtelusta? Haluan sanoa sen, että yksikin positiivinen sana voi pelastaa ihmisen päivän - jopa hengen, kun se osuu oikeaan saumaan.

Jos et osaa sanoa mitään kaunista ja perustelet ilkeämielisyytesi sillä, että olet umpirehellinen ihminen, niin muista, että miljoonakin valkoista valhetta peittoavat yhden ilkeämielisen tyrmäyksen mennen tullen.

Tämä on varmasti se ainoa asia, jossa meidän tulisi ottaa mallia suuresti palvomistamme amerikkalaisista. He osaavat nimittäin loistavasti kehumisen taidon tarkoittamatta sillä mitään sen kummempaa. Se kuuluu osaksi heidän kulttuuriaan ja sen tulisi kuulua myös meidän kulttuuriimme. Ainakin minun mielestäni.

Vaan kun me suomalaiset yrmyniskat mieluummin valitamme ja kannamme kaunaa. Me pidämme katkeruudestamme kynsin hampain kiinni, sillä olemme joutuneet sen saavuttamiseksi näkemään vaivaa. Olemme nähneet kärsimystä ja sitä haluamme jakaa myös muille. Kaivamme omaa hautaamme, emmekä edes tajua tekevämme niin, koska maailma on tutumpi ja turvallisempi harmaan eri sävyissä.

Ugh.

Joo. Tiedän. Tiedän. Nyt tämä tekstini ärsyttää taas monia ja saan vastaanottaa läksytystä ja moitteita siitä, kuinka tekopyhä paska olen. Mikä minä olen syyttelemään ja ojentamaan muita ihmisiä loanheittämisestä, kun itsekin arvostelen normaalipainoisten ja laihojen suhtautumista lihaviin ihmisiin?

Guess what? Olen lihava ja yleisen pilkan kohde, joten saan nousta kapinaan ja pitää puoliani, ja aion - hitto soikoon! - tehdä niin myös jatkossa!

Mutta toisin kuin moni muu loanheittäjä, minä vannon kautta kiven ja kannon, että lopetan lihavien ihmisten puolustamisen siinä hetkessä, kun meitä kohdellaan samanvertaisina normaalipainoisiin ja laihoihin ihmisiin nähden. Minä nielen kiukkuni, kun en enää kohtaa syrjintää enkä näe sellaista tapahtuvan muillekaan lihaville. Minä lupaan lopettaa jalkani polkemisen välittömästi, kun siihen ei enää ole tarvetta. Tämä nimittäin vie paljon energiaa ja aikaa, jota voisin käyttää helposti muuhunkin.

Siihen saakka, kunnes maailma on parempi paikka, minä puolustan itseäni ja kanssasisariani, koska se on opeteltavien asioideni listalla kärkipäässä. Ja samaa pitäisi tehdä sinunkin. Mitä yksi lihava edellä, sitä toiset toivottavasti perässä.

Terkuin Leenuliinu

PS: Tällaisen palopuheen jälkeen taidankin suunnata tästä ompelemaan itselleni trikoita ja punaista viittaa. Ai miksikö? Siksi, että jokaisella heikompien ja vähempiosaisten puolustajalla kuuluu tässä vakavasti otettavassa maailmassa olla oma supersankarin asunsa.

So deal with it.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Huumorintajuista ja sarkastista suhtautumista elämän eri osa-alueisiin keski-ikäisen, ylipainoisen naisen näkökulmasta kilpirauhasen vajaatoiminnan sanellessa vaakalukeman. Blogissa pohditaan lihavan naisen markkinoita niin työelämässä, rakkaudessa kuin muissakin sosiaalisissa kanssakäymisissä ja vakuutellaan, että rehevä nainen on jokaisen painokilonsa arvoinen.

Blogiarkisto

2016

Kategoriat