Kirjoitan blogiini aiheista, jotka koen merkityksellisiksi, epäoikeudenmukaisiksi, huvittaviksi, ärsyttäviksi tai hämmentäviksi. Blogini teeman mukaisesti aiheet sivuavat tavalla tai toisella lihavuutta.

Tällä kertaa haluan puhua aiheesta, joka itseäni on hämmentänyt jo useita vuosia, nimittäin lihavuusleikkauksista.

Lihavuusleikkaukset ovat viime vuosina yleistyneet ja monet meistä tuntevat ihmisiä, jotka ovat kyseisen operaation läpikäyneet. Leikkauksia tehdään julkisen terveydenhuollon puolella noin tuhat vuosittain ja yksityisellä puolellakin leikkausten määrä on jatkuvassa kasvussa.

Lihavuusleikkauksista puhuttaessa tarkoitetaan siis vakavasti ylipainoisille ihmisille tehtäviä kirurgisia operaatioita, joilla mahalaukkua pienennetään ohitusleikkauksella, mahalaukun kavennusleikkauksella tai pantaleikkauksella (julkisella puolella pantaleikkaukset ovat tosin jääneet jo pois, mutta yksityisellä puolella niitä vielä tarjotaan). Kaikissa näissä toimenpiteissä periaate on metodista riippumatta sama: mahalaukkua pienennetään siten, ettei sinne mahdu kuin pieniä ruoka-annoksia kerrallaan, jolloin ravinnosta saatava energiamäärä pysyy vähäisenä ja henkilö laihtuu. Kyseessä on siis äärimmäinen ja viimeinen vaihtoehto tapauksissa, joissa perinteinen laihduttaminen ei syystä tai toisesta onnistu.

Tässä tullaankin nyt hämmennykseni ytimeen: Koska lihavuusleikkaus tarkoittaa käytännössä pienempiin annoskokoihin pakottamista hyvin radikaalein keinoin, niin miksi ihmiset eivät saa paino-ongelmiinsa riittävää apua aikaisemmin?

En tuomitse lihavuusleikkauksia tai pidä niitä tarpeettomina. Ymmärrän hyvin leikkaukset sellaisten henkilöiden kohdalla, joiden henkeä tai elämänlaatua vakava ylipaino välittömästi uhkaa. Jos ihmisen elintoiminnot ovat kehoon kertyneen rasvan vuoksi vaakalaudalla, eikä hän kykene itse tekemään asialle mitään, sillä ei ole merkitystä kuinka hänen henkensä pelastetaan. Asia mitä en ymmärrä, on se, miksi muut hoitokeinot painonpudottamiseksi eivät ole kyseistä henkilöä auttaneet.

Itse pitkäaikaisen ja rankan syömishäiriökauden elämässäni läpikäyneenä tiedän, ettei syömisiään aina pysty hallitsemaan. Anoreksia, bulimia ja ahmimishäiriö ovat kaikki esimerkkejä syömiseen liittyvistä vakavista sairauksista, joiden taustalla on usein muitakin ongelmia kuin vääristynyt omakehonkuva. Syömishäiriöissä on kyse psykosomaattisista kehon ja mielen sairauksista, joiden taustalla on psyykkistä pahoinvointia, joka ilmenee häiriintyneenä syömiskäyttäytymisenä.

Lihavuusleikkauksen läpikäyvät potilaat ovat useimmiten heitä, jotka ovat syömällä syöneet itsensä lihaviksi, eli ahmineet. He eivät ole osanneet tai kyenneet kontrolloimaan annoskokojaan, he eivät ole pystyneet tai halunneet vastustaa mielitekojaan, eivätkä he ole onnistuneet laihduttamaan.

Miksi näille ihmisille ei ole tarjottu riittävästi apua ajoissa? Miksi heitä ei ole ohjattu eteenpäin ennen kuin tilanne on mennyt vaarallisen pitkälle?

Suomessa on hurja määrä koulutettuja asiantuntijoita - ravitsemusterapeutteja ja ravintoneuvojia, joiden tehtävänä on auttaa ihmisiä ravitsemukseen liittyvissä asioissa. Heillä on tarvittava ammattitaito tukea ja opastaa ihmisiä syömisessä siten, että ravinto edesauttaa henkilön terveyttä ja haluttuja tuloksia saadaan sopivan rauhallisessa tahdissa.

Jos kyseessä on kuitenkin tiedon puutetta vakavampi ongelma, ts. syömishäiriö, on tärkeää saada tukea taholta, joka on erikoistunut hoitamaan ongelmia syömishäiriön taustalla. Syömishäiriöliiton verkkosivuilta löytyy kattavasti tietoa, jolla pääsee alkuun.

Kuten ylipainoisilla ihmisillä usein, myös omalla kohdallani paino-ongelmat johtuvat monen tekijän summasta ja ne juontavat juurensa kymmenien vuosien taa. Lihavuudesta kiusaaminen, nuoren naisen epävarmuus, henkinen väkivalta, ahmimishäiriö, kilpirauhasen vajaatoiminta, unenpuute, stressi sekä näihin liittyvät hormonitoiminnan muutokset ovat istuttaneet liikakilot vyötärölle todella tiukasti. Tähän kun lisätään mukavuudenhaluisuus ja se, että nautin hyvästä ruoasta, syön kulutukseeni nähden liikaa (vaikkakin terveellisesti) ja liikun liian vähän, niin eihän se ihme ole, että painoa on kertynyt liikaa, eikä se siitä vähene.

Omalla kohdallani kyse ei siis ole tiedon tai osaamisen puutteesta. Kyse on motivaation puutteesta. Aikanaan, kun olin valmis tekemään mitä tahansa laihtuakseni ja päädyin epätoivoisena vaarallisiin kokeiluihin painonpudotuksen toivossa, ongelmani olisi pitänyt ottaa vakavasti. Hain lääkäriltä apua ja kerroin yrittäneeni kaikin keinoin, mutta minua ei kuunneltu. Asiaa vähäteltiin, eikä minua uskottu. Silloin minua ei haluttu auttaa, vaikka olin klassinen esimerkki syömishäiriöpotilaasta ja minut olisi ehdottomasti pitänyt ohjata syömishäiriöihin erikoistuneen asiantuntijan pakeille.

Toivottavasti nykyään asiaan suhtaudutaan ammattitaitoisemmin, kun lihavuusepidemia on riistäytynyt käsistä.

Mitä mieltä te olette? Ovatko lihavuusleikkaukset tarpeellisia? Tehdäänkö niitä nykyisin liian kevyin perustein? Mikä olisi oikea tapa toimia?

En tiedä mikä on totuus, mutta epäilen, että monet lihavuusleikkaukset voitaisiin jättää tekemättä, jos syitä syömishäiriöiden taustalla hoidettaisiin asianmukaisesti ja pitkäjänteisemmin. Lihavuusleikkaus voi tuntua parhaalta ratkaisulta, mutta sekään ei ole "silver bullet". Lihavuusleikkauksen jälkeen on mahdollista lihoa takaisin ja näin on vaarassa käydä, jollei lihavuuden perimmäisiä syitä korjata. Ne löytyvät korvien välistä.

Noora Takamäki kirjoitti riipaisevan tarinansa pari vuotta sitten ja osoittaa sen, kuinka syömishäiriöt syntyvät elämän vastoinkäymisten vaikutuksesta. Nooran tarinan voit lukea täältä.

Pidetään itsestämme ja läheisistämme huolta.

Rentouttavaa ja nautinnollista viikonloppua toivotellen,

Leenuliinu

Kommentit (6)

Taitolaji

"Miksi näille ihmisille ei ole tarjottu riittävästi apua ajoissa? Miksi heitä ei ole ohjattu eteenpäin ennen kuin tilanne on mennyt vaarallisen pitkälle?"

Ennen leikkaukseen päätymistä on potilas Suomessa aina kulkenut koko konservatiivisen hoitopolun, ja he ovat saaneet kaiken mahdollisen avun, joka on mahdollista. Leikkaukseen pääsyn rajana on BMI 40 kg/m2 ja lihavuuden on täytynyt jatkua vähintään viisi vuotta ilman liitännäissairauksia. Jos näitä sairauksia on kehittynyt, raja on jo BMI 35 kg/m2. Lisäksi ehdottomana edellytyksenä on myös, että konservatiiviset hoitomuodot eivät ole tuottaneet pysyvää tulosta. Lihavuusleikkaukseen hakeutuvan tulee kyetä kurinalaiseen syömiseen jo ennen leikkausta, joten leikkausta ei Suomessa saa, jos on vaikea syömishäiriö, epävakaa psyykkinen häiriö tai alkoholismi. Leikkauksen esteenä eivät tosin ole potilaan lievä psyykkinen häiriö tai ruoan ahmimistaipumus, koska tutkimusten mukaan leikkaustulokset ovat olleet hyviä juuri näillä potilailla.

Leikkauspäätöstä edeltää yhteistyö kirurgin, sisätautilääkärin, psykologin ja ravitsemusterapeutin kanssa, eli kevein perustein ei leikkaukseen pääse ja kyse on näiden ihmisten hengen pelastamisesta viimeisenä keinona. Ei meillä todellakaan pääse laihdutusleikkaukseen heppoisin perustein. Onneksi, koska esimerkiksi Jenkeissä, jossa rahalla saa ja mopolla pääsee, ihmiset, joilla olisi edellytykset vain elämäntapojaan muuttamalla saada kilonsa pois (kyseessä liian usein vain heidän mielestään kosmeettinen haitta), menevät leikkaukseen, jolla saattaa olla siinä tilanteessa huomattavasti suuremmat riskit saavutettuun etuun nähden.

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Kiitos vastauksestasi Taitolaji,

Näin tämä varmasti menee julkisen terveydenhoidon puolella, kuten kerroit, ja näin sen kuuluisi mennä, mutta miten mahtaa olla yksityisillä klinikoilla jossa raha ei ole ongelma? Onkohan siellä yhtä pitkästä prosessista kysymys vai pääseekö leikkaukseen nopeammin vain täyttämällä BMI kriteerit ja kertaamalla oman ylipainohistoriansa?

Googlettamalla lihavuusleikkauksen saa vastaukseksi mainoksia mm. Tallinnalaisille klinikoille, jossa lihavuusleikkauksen saa muutaman satasen kuukausihintaan, eli lihavuusleikkauksia tehdään osamaksulla. Osamaksukaupasta tulee mieleen ostos jonka voi tehdä hetken mielijohteesta, sillä osamaksullahan myydään kaikkea mahdollista ja sen ensisijaisena tarkoituksena on suurempi myyntivolyymi eikä taloudellisesti tiukoilla olevien ihmisten tarpeiden täyttäminen.

- Leenuliinu

Taitolaji

Hyvä pointti. Yksityiseltä puolelta pääsee kyllä hieman nopeammin ja helpomminkin. Sen verran tiedän yksityisen prosessista, että sielläkin keskustellaan samojen ammatti-ihmisten kanssa ja sielläkin on täytettävä tietyt kriteerit ja noudatettava tiettyjä prosesseja (mm. keskusteltava muutaman lääkärin, ravitsemusterapeutin kanssa ja pystyttävä laihduttamaan hieman ennen leikkausta) , jotta leikkaus olisi Kelakorvattava, mutta kaikkihan eivät ole riippuvaisia korvauksista.

Olen itsekin miettinyt joskus tuota, miksi ylipainoiset syömä-tai kehonkuvahäiriöiset eivät saa samassa mittakaavassa apua kuin esimerkiksi anoreksiasta kärsivät. Yksi syy varmasti on se, että kaikesta huolimatta ylipaino, ja varsinkin lasten, on tabu ja siihen ei välttämättä tartuta sen enempää kouluterveydenhuollossa kuin muuallakaan ennen kuin on myöhäistä. 

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Hei Taitolaji,

Neuvolassa ja kouluterveydenhuollossa lasten paino- ja pituuskäyrää seurataan säännöllisesti ja vanhempien kanssa keskustellaan, jos asiassa on huomautettavaa. En tiedä, kuinka mahtaa olla syvällisemmän ravitsemusneuvonnan kanssa näissä tapauksissa, jolloin lapsi ja koko perhe kaipaisivat ohjausta. Joskushan ihmiset kuvittelevat syövänsä terveellisesti, vaikka eivät sitten syökään (esim. piilosokeri).

Onko lasten lihavuus tabu? Aihe on vaikea, sillä lapsi on eri tavalla herkkä kuin aikuinen ja vastaavasti vanhemmat eivät välttämättä halua tulla neuvotuiksi perheen ulkopuolelta etenkään, jos eivät itse koe asiassa olevan ongelmaa. Tuo on hyvä huomio. Hyvä aihe blogikirjoitukseen :)

-Leenuliinu-

MintsiPintsi

Taitolaji kuvailee nyt jotain konservatiivisen hoidon ihanne polkua. Oikeastihan asiat eivät mene noin. Tämä konservatiivinen polku on käytännössä sitä, että lihavuudesta huomautellaan. Allergisesta ihottumasta kertovan epikriisin ensinnäinen lause on "Potilas on obeesi." Ja tämä liittyy ihottumaan miten?? Terveystarkastuksessa sanotaan, että painoa on liikaa. Ravitsemusterapeuttia talossa ei kuitenkaan ole ja muutakaan ohjausta ei saa. Ei hoitajilla ole aikaa tavata säännöllisesi pelkän painon tarkkailun vuoksi ja olisihan se jo ihan överiä jos ihan liikuntaan järjetettäisiin ohjausta. Puhumattakaan että saisi keskusteluapua syömisen ongelmia pohtiakseen. Monellakaan ei ole mahdollisuutta maksaa yksityisen terapeutin palveluja. Pelkkä asiasta huomautteleminen ei ole hoitoa! Leikkausta on kyllä tarjottu tuosta vaanihan pyytämättä. Ja ihan julkisella puolella.

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Kiitos kommentistasi, MintsiPintsi!

Samantyyppisiä kokemuksia on ollut itsellänikin aikoinaan ja muutamista näistä avauduinkin "Ihmiseltä ihmiselle - syömishäiriöisen tarina" blogitekstissäni. Jostain syystä joillakin lääkäreillä tuntuu olevan tapana piikitellä ja huomautella potilaalle tämän painosta tarjoamatta siihen mitään konkreettista apua. Jos apua sen sijaan menee pyytämään, silloinkaan sitä ei välttämättä saa.

Tuo on kyllä hurjaa, että julkisella puolella ensimmäiseksi tarjottu apu on suoraan lihavuusleikkaus. Se kertoo jo osaltaan siitä, miten kieroutunutta suhtautuminen lihavuuden hoitoon lääkäreilläkin on. Ensisijaisesti pitäisi aina tarjota muita vaihtoehtoja, kuten mainitsitkin - ravinto-ohjaus, liikunta-ohjaus ja terapeutin tapaamiset, mutta ilmeisesti näiden apujen tarjoaminen tulee kalliimmaksi kuin leikkaus, joka on kertaluontoinen ratkaisu pitkäaikasta hoitoa vaativaan ongelmaan.

Hyvä, että toit tämän puolen esille!

-Leenuliinu

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Huumorintajuista ja sarkastista suhtautumista elämän eri osa-alueisiin keski-ikäisen, ylipainoisen naisen näkökulmasta kilpirauhasen vajaatoiminnan sanellessa vaakalukeman. Blogissa pohditaan lihavan naisen markkinoita niin työelämässä, rakkaudessa kuin muissakin sosiaalisissa kanssakäymisissä ja vakuutellaan, että rehevä nainen on jokaisen painokilonsa arvoinen.

Blogiarkisto

2016

Kategoriat