Kävin viikonloppuna Citymarketissa ostamassa halpaa karkkia. Hain sitä suuren säkillisen, sillä kilohinta oli alle kuusi euroa (mikä tosin on melko paljon lisäaineiden kyllästämästä sokerista). Lieventääkseni huonoa omaatuntoani perustelin karkkiostokseni sillä, että tässä kuussa meillä juhlitaan syntymäpäiviä ja lisäksi tyttärelleni tuli kaukaa pohjoisesta yövieraita, joita hän on viimeksi tavannut vuosi sitten.

Ostin siis karkit pääasiassa lapsiani ajatellen ja koko kuukauden tarpeisiin yhdellä kertaa. Tekeekö se minusta hyvän äidin, koska hemmottelen lapsiani vai huonon äidin, koska syötän heille sontaa? Arvatenkin sekä että.

Tiedän olevani hyvä äiti. Olen hyvä äiti, joka tekee tietoisia ja tiedostamattomia virheitä. Tämä karkkiostos oli erittäin tiedostettu virhe. Se oli harkittu virhe. Se oli suunniteltu virhe. Se oli niin loppuun saakka pohdittu ja erinomaisesti toteutettu virhe, että se oli melkeinpä rikos.

Ja saman virheen tulen tekemään vielä monta kertaa. Olen rikoksen uusija.

Kuulun niihin ihmisiin, joille tulee helposti huono omatunto. Jos teen vahingossa jotakin väärin, loukkaan toista ihmistä huonoilla sanavalinnoillani, kirjoitan huonoa blogia, saan moitteita tai syytöksiä aiheesta tai aiheettomasti, tai satun vain olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, niin koen siitä huonoa omaatuntoa. Erityisen huono omatunto minulle tulee siitä, jos ostan karkkia. Kaikkein huonoimman omatunnon (ja pahan olon) saan siitä, kun syön karkkia.

Herääkin kysymys miksi, oi miksi, minulla pitää olla huono omatunto, jos ostan tai syön karkkia?

Pohdin tätä pitkään, ja – yllätys, yllätys – totesin syyn olevan siinä, että olen lihava.

Lihavuus ei tietenkään järjellä ajateltuna ole mikään syy potea huonoa omaatuntoa karkin syömisestä. Tunnepuoli on kuitenkin eri juttu.  Kiltit ja tunnolliset ihmiset potevat huonoa omaatuntoa aina, kun he tietävät tekevänsä jotakin väärin. Kun tähän päälle lisätään vuosikymmenten aikainen syyllistäminen siitä, että olet lihava, niin onko se ihme, että kaikki teot, jotka aiheuttavat tai edesauttavat lihavuutta, tuntuvat synniltä?

Voin olla väärässä, mutta epäilen, että meillä lihavilla ihmisillä on suurempi kynnys hakea kaupasta karkkia kuin laihoilla ihmisillä. Kun laiha ihminen ostaa karkkia, se on jollakin tapaa hyväksyttävämpää ja oikeutetumpaa, koska laiha näyttää ulkoisesti terveemmältä kuin lihava, eikä karkinsyönti ole kertynyt laihan ihmisen vyötärölle. Ajatteleeko kukaan koskaan, että missähän kunnossa karkkia ostavan, laihan ihmisen hampaat mahtavat olla? Varsinkin, jos hän syö karkkia alvariinsa? Ajatteleeko kukaan ylipäätään hampaita ennen kuin kiinnittää huomiota karkkihamsterin ruumiinrakenteeseen?

Ehkä hammaslääkärit ainakin, muista en tiedä.

Anyway. Kaupasta tultuani, ja muutaman karkin pussista maisteltuani, tein havainnon. Aina, kun ostan karkkia - mitä tapahtuu melko harvoin, vaikka ei uskoisi - en koskaan mene karkkihyllylle pahimpaan ruuhkaan. Odotan, että hyörinä karkkilaatikoiden ympärillä rauhoittuu ja piipahdan siellä vasta sen jälkeen. Teen sen vaivihkaa ja mahdollisimman nopeasti, jota välttyisin paheksuvilta katseilta. Minä siis piilottelen karkkihyllyllä käymistäni edelleen, vaikka olen yli nelikymppinen aikuinen ämmä!

Miksi ihmeessä minä niin teen? Eihän tuossa ole järjen hiventäkään!

Ei niin. Mutta koen olevani pahanteossa ja minua hävettää.

Jos saisin, haluaisin nähdä tuon kyseisen piipahdukseni karkkihyllyllä kaupan valvontakameroista. Haluaisin katsoa tallenteen vähintään kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla tarkkailisin omaa toimintaani ja sitä, kuinka säälittävältä näytän kuvitellessani, että minun täytyy lihavana ihmisenä piilotella muiden katseilta ja odottaa sivussa. Painaisin mieleeni, kuinka vilkuilen ympärilleni poimiessani laatikoista erilaisia herkkuja ja yritän olla mahdollisimman nopea, että ehdin alta pois, ennen kuin seuraava erä innokkaita karkkihiiriä saapuu paikalle todistamaan toimintaani. Haluaisin nähdä kasvoillani sen häpeän, mitä tunnen tehdessäni kuten muutkin, vain siksi, että olen lihava.

Toisella kerralla kiinnittäisin huomiota kaikkiin muihin ihmisiin. Heihin, jotka olivat karkkilaatikoilla ennen minua. Heihin, jotka olivat laatikoilla samaan aikaan kanssani. Sekä heihin, jotka huomasivat minut asettaessani karkkipussini ostoskärryyni ja toivoessani, että kaikki ne salaattikerät, vihannekset ja juurekset, joita kärryni oli pullollaan, antaisivat hairahdukseni anteeksi.

Haluaisin nähdä, kuinka moni ihminen oikeasti tuomitsi minut karkkiostokseni vuoksi ja kuinka paljon tuomitun tuskastani oli vain oman pääni tuottamaa harhaa.

Käsi sydämelle: Moniko teistä vilkuilee toisten ihmisten ostoskärryyn kassajonossa ja kuinka moni teistä tekee päätelmiä henkilöstä sen mukaan, mitä hänen ostoskärrynsä sisältää?

Esimerkkinä:

Jonotat kassalle perjantai-iltana kello seitsemän. Edessäsi on asiakas, jonka kärryssä on lähes ainoastaan valmisaterioita. Siellä on myös yksi leivosrasia, pari olutta, sekä litra tuorepuristettua appelsiinimehua. Kärryä työntää keski-ikäinen, normaalivartaloinen ja arvokkaan näköinen herrasmies. Hän on pukeutunut kauluspaitaan, kravattiin, tummanharmaaseen pikkutakkiin, suoriin housuihin ja ruskeisiin tahrattomiin nahkakenkiin. Hänen partavetensä tuoksu on hillityn hienostunut ja hänellä on tyylikkäät, mustasankaiset silmälasit.

Mitä ajattelet?

Ajatteletko, että kyseessä on kenties yksinäinen liikemies, joka tekee pitkää työpäivää. Hän on mahdollisesti lakimies tai yrityksen toimitusjohtaja. Hän ostaa valmisaterioita, koska ei osaa laittaa ruokaa tai hänellä ei ole ruoanvalmistamiseen työkiireidensä vuoksi aikaa. Hänen on turvauduttava eineksiin, sillä hänen elämänsä on mitä on, eikä ravintolassakaan ymmärrettävästi aina jaksa syödä.

Tämä on vain yksi mahdollinen mielikuva ja sinun mielikuvasi voi olla aivan erilainen.

Ajattelepa seuraavaksi samaa ostoskärryä, mutta siten, että kärryä työntäänkin keski-ikäinen, väsähtänyt naishenkilö, jolla on pituutta 158 cm, painoa reilusti yli sata kiloa ja kasvot ovat ilottomat, värittömät ja meikittömät. Naisella on yllään verkkarit ja huppari ja jalassaan halvat Crocsin kopiot.

Onko mahdollista, että ajatuksesi voisi olla tällainen: Onpa siinä väsyneen oloinen ja huonokuntoinen nainen, mutta eipä ihmekään, koska hän syö pelkkiä eineksiä. Hänen pitäisi laittaa ruokaa kunnollisista raaka-aineista, eikä turvautua helpoimpaan vaihtoehtoon. Hänen kärryssään ei ole mitään vihreää, kasviksia tai hedelmiä. Ainoa tuoretta muistuttava on appelsiinimehu, jossa siinäkin on paljon luontaista sokeria ja kaloreita. Jos tuo nainen viitsisi pitää itsestään yhtään parempaa huolta, ehkä tuo ylipainokin tuosta karisisi.

En väitä, että kaikki tekisivät yllä mainittujen esimerkkien mukaiset päätelmät. Väitän ainoastaan, että henkilön ulkonäöllä on merkitystä siihen, mitä muut hänestä ajattelevat ja miten hänen ostoskärrynsä sisältö tulkitaan.

Entä jos tuon lihavan, väsyneen naisen ostoskärryssä olisikin ollut vain sitä vihreää, erilaisia kasviksia ja muutamia hedelmiä? Jos siellä olisi ollut täysjyvätuotteita ja pari rasvatonta maitoa. Millaisia ajatuksia silloin olisi herännyt? Olisiko ensimmäinen ajatus ollut, että voi kuinka tuo nainen syö terveellisesti ja että onpas hänellä kadehdittavan hyvä ruokavalio? Vai olisiko ajatus voinut lipsahtaa sen suuntaiseksi, että nainen on varmaankin laihiksella ja väsynyt sen vuoksi, kun on vihdoinkin repinyt itsensä ylös sohvalta ja lähtenyt liikkumaan?

Ilkeää, eikö totta?

No. Elämä on.

Lihavilla ihmisillä, jotka ovat joutuneet elämään negatiivisen arvostelun kohteena, on tapa toimia siten, ettei heihin kiinnitettäisi huomiota. He eivät haluaisi olla ilmaa, eivätkä huomaamattomia, mutta mieluummin he ovat olematta mitään, kuin ainaisen ivan ja pilkan kohteena.

Nauttikaa herkuista ja pitäkää karkkipäivänne - ja muistakaa pestä hampaat!

Syyskuun synttäreitä ja mansikkakakkua odotellen,

Leenuliinu

PS: Makeisvero poistuu kuulemma ensi vuoden alusta. Sen jälkeen nämä halvat karkit ovat entistä halvempia. Sumentuuko terve ajattelu  ja kulutustottumukset entisestään? Karkkihan ei ole hyväksi kenellekään ja silti hintaverukkeella ostin karkkisäkkini itsekin. Aivan liikaa, vaikka vähempikin olisi riittänyt. Menin siis retkuun jo ennen makeisveron poistumista. Nyt kaduttaa. Olin tyhmä. Voi minua.

Kommentit (6)

Taitolaji

Tuo ostoskärryjuttu oli aivan mahtava. On totta, että ihmiset, jotka katsovat toistensa ostoskärryihin tekevät varmasti juuri tuonkaltaisia yleistyksiä. Surullista sinänsä, koska ihmisen todellinen minä ei koskaan ole yksioikoisesti luettavissa vain ulkoisista asioista, kuten tuossa esimerkissäkin käy ilmi.

Tiedän muutamia ihmisiä, joilla on miljoonaomaisuus, mutta siitä huolimatta he ajavat käytettyinä ostetuilla autoilla, lasten vaatteet on hankittu kierrätettyinä, parturissa käydään 2x vuodessa ja ostoskorissa on lähinnä puoleenhintaan tuotteita ja kasvikset eivät kuulu ruokavalioon. Heistä saisi siis helposti käsityksen, että he ovat köyhyysrajan alapuolella eläviä, ja henkilöitä, joita ei ulkonäkö tai oma terveys juurikaan kiinnosta. Tiedän myös ylipainoiselta näyttäviä ihmisiä, jotka rakastavat hyvää ruokaa ja ostoskärrynsä ovat juuri sen näköisetkin, mutta he harrastavat kilpatasolla voimalajeja sekä kamppailulajeja ja päihittäisivät useimmat tavalliset tallaajat niin juoksussa kuin salilla. Ulkoinen habitus tai ostoskori ei siis mitenkään kerro näiden ihmisten kohdalla totuutta, ja itseasiassa heidän kauttaan olenkin oppinut olemaan tekemättä minkäänlaisia loppupäätelmiä oikeastaan minkäänlaisista ensivaikutelmista.

Tunnistan kuitenkin tuon tunteen, että kaupankassalla huomaa miettivänsä mitä muut ajattelevat, kun minun, ylipainoisen ihmisen, kärryssä on perjantaisin chipsipussi ja lasten karkkipäivänkarkit. Hetken verran huomaan miettiväni, että kuvittelevatko muut automaattisesti, että ostan aina kyseisenkaltaista höttöä ja, että siksi olen lihava. Toisaalta olen päässyt itseni yli siinä mielessä, etten enää välitä muiden mielipiteistä (joskus toki vaatii vähän enemmän vaivaa saada ne pois mielestä), ja yritän ymmärtää, että osalla ihmisistä on joko niin tylsä elämä, että heidän on keskityttävä muiden asioihin (esim. ylipainoisten syömisten vahtimiseen) tai sitten heillä on paha olo psyykkisesti ja he kuvittelevat sen helpottavan hyökkäämällä sanallisesti toisten kimppuun. Kumpikaan ei oikeastaan ole perimiltään minun ongelmani.

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Hei Taitolaji,

Kiitos palautteestasi. Näin se juuri on, että ulkonäkö ei todellakaan kerro ihmisestä oikeastaan muuta kuin sen, mitä hän on tänään laittanut päällensä ja onko hänellä mahdollisesta hyvä vai huono päivä. Yleistykset ovat katalia ja omiin mielikuviin uskominen vielä katalampaa.

Sorrun tähän ihmisten ostoskärryihin katseluun kassajonossa usein itsekin, mutta pääosin tahattomasti.  Yleensä havahdun huomaamaan sen siinä vaiheessa, kun herään ajatuksistani ja tajuan, että olen tuijottanut edessä olevan kärryyn ajatellessani omia juttujani. Johonkinhan ne silmät pitää suunnata hereillä ollessa, vaikka ei välttämättä ihan tajuissaan olisikaan. Sitten hävettää :)

Ihmisillä, joilla on tarve vahtia muiden tekemisiä ja eritoten puuttua heidän tekemisiinsä (tai tekemättä jättämisiinsä) unohtavat usein ajatella, että heillä itsellänsä on myös elämä jossa taatusti löytyy parannettavaa myöskin, sillä eihän kukaan suinkaan ole täydellinen. Omat puutteet vain unohtuvat helposti ja toisinaan taas omia puutteitaan ei pääse unohtamaan (koska muut pitävät siitä huolen).

Viikonloppuna näin Ideaparkissa erään liikkeen jonka ikkunat oli peitetty ja ne olivat täysin mustat. Liike oli juuri avattu ja sen sisällön näki ainoastaan astumalla ovesta sisälle. Se oli mahtava idea, sillä se pakotti ihmiset  kauppaan ja samalla liike erottui muista liikkeistä sillä, ettei näyteikkunassa ollut mitään katsottavaa. Kukahan keksisi hyödyntää vastaavaa ideaa myös ostoskärryihin?

Mahtavaa viikon alkua sinulle.

Toivottelee Leenuliinu

Äbsit näkyvissä

Vilkuilen muiden ostoksia taikka ihmisiä karkkilaareilla vain silloin, jos itsellä on paha olla. Siis niin että haluaisin oikeasti itsekin niitä herkkuja, mutta mieli ei anna lupaa. Se ahdistaa. Jos vaikka äbsit eivät olekaan niin näkyvillä turvotuksen takia. Ja tämä ei ole mikään trolli vaan täysi totuus. Se ahdistus ei ole kiva juttu. Sillä hetkellä ajattelen, että olisinpa ns. tavallinen. Mutta kuka on tavallinen? Moniko syö herkkunsa 100% ilman tunnon tuskia? Luultavasti joku, mutta ei kovin moni.

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Rakas Äbsit näkyvissä,

Kiitos siitä, että uskallat olla raadollisen rehellinen. Tuo ahdistus on kamala tunne. Mä luulen, että niitäkin ihmisiä on, jotka oikeasti syövät herkkunsa potematta minkäänlaisia omantunnon tuskia, mutta he ovat ihmisiä, jotka ovat oikeasti sinut itsensä kanssa eivätkä välitä muiden mielipiteistä, koska he tietävät riittävänsä sellaisena kuin ovat ja he ovat tyytyväisiä omaan elämäänsä. Olipa sitten kiloja/äbsejä tai ei.

Mä ymmärrän sun tuntemuksiasi todella hyvin. Muutama vuosi sitten mä päätin, etä laihdun, vaikka multa lähtis henki - ja niin mä laihduinkin, neljäkymmentä kiloa. Mulla oli koko sen ajan tuo samanlainen ahdistus päällä. Mä en uskaltanut syödä mitään, mikä ei ollut terveellistä, enkä uskaltanut jättää ainuttakaan treeniä väliin. Mä pelkäsin sairaallollisesti, että mä lihon heti takaisin, jos mä kerrankin annan itselleni luvan höllätä ja otan hetken rennommin. Lopulta mä paloin loppuun, enkä päässyt sängystä ylös ja paino tuli takaisin.

Opetus? Täydellisyyden ja hyväksynnän tavoittelu ovat perseestä. Tämä ehdoton kieltäytyminen ja tiettyyn muottiin pakottautuminen ovat syvältä. Ihmiset eivät enää uskalla olla sellaisia kuin ovat, koska ulkopuolelta tulevat paineet ajavat heidät toimimaan vastoin omaa etuaan ja hyvinvointiaan. Olivatpa ne paineet sitten oikeasti olemassaolevia tai kuviteltuja.

Tätä olisi niin helppo vähätellä. Olisi helppo sanoa, että mene sinne karkkilaarille ja osta niitä herkkuja, että kyllä sä ne äbsit sieltä takaisin saat, vaikka sokeriturvotus muutaman päivän kestäisikin. Mutta kun se ei mene niin. Sinne karkkilaarille on turha pakottautua, jos siitä seuraa vain entistä syvempi morkkis. Kaikki lähtee siitä, että löytää sen tason, millä itsellä on hyvä elää ja millaisena itsensä kelpuuttaa ja millaisena itsensä hyväksyy. Sen löytäminen on joskus pitkän ja kivisen tien takana.

Sitä samaa paikkaa etsin vielä minäkin. Sitä, missä voin olla vapaasti oma itseni, omassa ihanassa olevaisuudessani ja ympäristön asettamien mielikuvien taivoittamattomissa. Huolettoman onnellisena.

Toivottavasti löydät tiesi sinne pian. Ja jos löydät sinne ennen mua, niin lähetä mulle GPS -tiedot. Mäkin lähetän sulle :)

Terkuin Leenuliinu

Aa

Ihmisten ostoskorien ja -kärryjen kyttääminen on taiteenlaji jota en ole koskaan käsittänyt. Toki joskus pistää silmään joku oikein räikeä stereotypia, mutta silloinkin useimmiten vain sen ihmisen luimisteleva olemus. Hitto, jos aikuinen ihminen haluaa hakea perjantaina kaupasta itselleen kuraläppäpitsaa, jacky-vanukkaita ja kaljaa, niin onhan se väärin että sitä pitäis hävetä. Koska mitäpä se kelleen tuntemattomalle kuuluu.

Useimmiten en ahdistu omien palkitsemismättöjeni vuoksi, mutta ostoksia kommentoivat kassat ahdistavat tolkuttomasti. Joo,ostin olutta keskellä päivää, monipakkauksen. Orastavasti tuntuu että muu jono tuijottaa. Ja sitten kassa heittää iloisesti "noniin, iltapalaa siitä!". Vittu, tekisi mieli puuskahtaa että kyllä minä syönkin enkä vain juo! :D

PS. Yksi lempileikki mulla on, sen nimi on "valintoja on tehty". Lähinnä se kumpuaa siitä potutuksesta, ettei ihmiset vie vikaostoksiaan takaisin paikalleen... Karkkihyllyyn on jätetty keksipaketti, hinta ratkaisi. Sipsihyllyyn on jätetty juotava jogurtti, tekee mieli sittenkin herkkuja eikä välipalaa. Ärsyttää, joskus myös naurattaa. Suurimmassa fitness-hypessä oluthyllystä löytynyt 2 kg pussi parsakaalia nauratti ääneen. Haluan ajatella että se oli yhden ahdistuneen pakkolaihduttajan repäisy vapauteen. ;-)

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Kiitos ilahduttavasta palautteestasi, Aa!

Nauroin ääneen! Itse en ole kaupassa törmännyt parsakaalipussiin oluthyllyssä, mutta jos olisin, olisin ottanut siitä valokuvan ja postannut tänne. Siinä kuva todellakin kertoisi jo enemmän kuin tuhat sanaa! Keksiä ja muuta pientä olen kassan vierestä karkkihyllystä joskus bongannut, ja maitorahkaa. Siinäkin siis hiilarihoukuttimet ovat vetäneet pidemmän korren.

Nuo pirteät kassaneidit ovat oma luku sinänsä. Itsekin aikanaan tyttösenä kassantätiä leikkiessäni koin tarvetta jutustella asiakkaiden kanssa mukavia ja toisinaan jutut kieltämättä koskettivat asiakkaan ostoksia. En muista, että olisin päästänyt suustani kovinkaan pahoja sammakoita, mutta paljon mahdollista se on silti. Jännä paikkahan se oli, uusi työ ja pomo hengittämässä niskaan. Siinä voi hätäpäissään laukoa yhtä jos toistakin.

Itselleni on vuosien varrella kehkeytynyt jostain tapa lisätä vettä myllyyn tilanteissa, jossa sisälläni ensimmäisenä päätään nostaa puolustusreaktio - kuten vaikkapa tuollaisessa "mäyräkoiran" ostamistilanteessa keskellä päivää. Sen sijaan, että lähtisin selittelemään yhtään mitään tai olisin vain hiljaa, vahvistan sanojan mielipidettä asiasta vetämällä sen reilusti överiksi.

Aurinkoista keskiviikkopäivää sinulle :)

Toivottelee Leenuliinu

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Huumorintajuista ja sarkastista suhtautumista elämän eri osa-alueisiin keski-ikäisen, ylipainoisen naisen näkökulmasta kilpirauhasen vajaatoiminnan sanellessa vaakalukeman. Blogissa pohditaan lihavan naisen markkinoita niin työelämässä, rakkaudessa kuin muissakin sosiaalisissa kanssakäymisissä ja vakuutellaan, että rehevä nainen on jokaisen painokilonsa arvoinen.

Blogiarkisto

2016

Kategoriat