Niin kauan kuin muistan, olen yrittänyt laihduttaa. Vähintään ¾ elämästäni olen ollut jonkunlaisella laihdutuskuurilla tai ruokavaliolla. Tälläkin hetkellä noudatan ”viittä vaille vegaania” eli syön pääasiassa pelkkiä kasvikunnan tuotteita, mutta kerran kuukaudessa lautaselleni saattaa päätyä myös kananmunaa, kalaa tai katkarapuja.

Enää en kuitenkaan laihduta, vaan syön hyvin pysyäkseni terveenä, tunteakseni oloni energiseksi ja päästäkseni aamuisin ylös sängystä. Juon myös punaviiniä ja syön tummaa suklaata. Herkuttelen, enkä laske kaloreita.

Vielä pari vuotta sitten koin valtavaa tarvetta laihtua ja aamuisin ensimmäinen askareeni oli tarkistaa raakapaino. Tein sen rutiininomaisesti: heräsin, kävin vessassa, heitin vaatteet päältäni ja astuin vaa’alle. Jos lukema oli enemmän kuin edellisenä aamuna, aivoni raksuttivat mistä se mahtoi johtua ja olinko omalla toiminnallani suistanut itseni turmion tielle.

En tee sitä enää. Yhä edelleen vaaka on omalla paikallaan ja käyn aamuisin ensitöikseni vessassa, mutta siihen se sitten jääkin. En edes muista, koska olen viimeksi vaa’alle noussut eikä minulla ole aavistustakaan siitä paljonko painan. En stressaa sillä yhtään. Tapani vahtia painolukemaa unohtui samalla hetkellä, kun annoin itselleni luvan olla onnellinen omana itsenäni, tällaisena kuin olen, liikakiloineni päivineni.

Tähän olotilaan pääseminen on ollut kovan oppikoulun takana.

Pienestä saakka olen ollut ylipainoinen ja kärsinyt siitä. En tiedä ketään toista, joka olisi perehtynyt yhtä tarkasti erilaisiin laihdutusohjelmiin ja ruokavalioihin kuin minä, ja puskenut ne apinanraivolla läpi kerta toisensa jälkeen. Monet itkut olen vuosien varrella itkenyt. En siksi, etten olisi ohjeita kyennyt noudattamaan, vaan siksi, etteivät ne ole toimineet.

Pahinta ylipainonsa kanssa kamppailevalle on tilanne, jossa takuuvarmat ohjeet eivät tuota tulosta. Siinä tekee mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa – ja ennen pitkää niin on tehtäväkin. Jos tulosta ei synny, ei voi hakata päätään loputtomasti seinään. Kun ei toimi, niin ei toimi. Piste.

Mutta sitten tulee markkinoille uusi laihdutusmetodi, kerrassaan mullistava sellainen, joka tieteellisesti todistettuna peittoaa kaikki aikaisemmat. Tieteellisesti todistettuna. Se siis ei ole puppua, joten toivo herää.

Siitäkin huolimatta takaraivossa ujeltaa hälytyssireenit. Älä usko! Petyt kuitenkin! Tämä on taas niitä juttuja! Mutta sisukkaasti yritän. Vielä yhden kerran. Mitäs jos annan periksi ilman, että edes kokeilen, ja tämä olisikin juuri se keino mikä minun kohdallani tepsii? En IKINÄ antaisi sitä itselleni anteeksi, jos jätän tämän nyt kokeilematta ja kuljen onneni ohi. Pakko siis aloittaa, vaikka hammasta purren. Enää tämän yhden ainoan kerran.

Ja taas tulee turpaan. Kuinkas muutenkaan.

Kaalikeitot, ateriankorvikkeet, paasto, patukat, pillerit, rääkkikuntoilu, oksentaminen...  Sitä ei osaa sanoin kuvailla kuinka pohjalla ihminen voi liikakilojensa ahdingossa käydä. Välillä epäilin jo omaa mielenterveyttänikin. Voinko minä, kohtalaisen fiksu ihminen, työntää sormet kurkkuuni ja oksentaa kaiken ruoan pois vain siksi, että paino putoaisi?  En voinut. Yritin kyllä, mutta oksennus ei tullut, vaikka työnsin sormet kuinka syvälle tahansa. Niinpä minä ”fiksuna ihmisenä” hain apteekista oksennuslääkettä, jolla yrjö taatusti lensi. Kun oksentaminen ei riittänyt, hain ulostuslääkkeitä.

Vapina ja heikotus olivat karmeat. Olin valkoinen ja makasin vessan lattialla yltä päältä hiessä. Kouristelin. Molemmista päistä lensi. Sydämeni heitti kuperkeikkaa, silmissä musteni ja olin varma, että kuolisin siihen paikkaan. Sitten oloni helpottui, sorruin nälissäni ahmimiseen ja tein saman alusta uudelleen.

Rytmihäiriöiden jäätyä pysyviksi tajusin vihdoin lähteä hakemaan apua. Täytyihän laihtumiseen olla terveempikin keino. Elettiin 90 –luvun loppua ja tuohon maailmanaikaan ylipainoa oli viitisentoista kiloa. Sitä itseinhon määrää ei silti voinut mitata. Nöyryytys oli valtaisa, kun jouduin varaamaan ajan lääkärille ja tunnustamaan, että tarvitsen apua laihduttamisessa, koska mitkään kokeilemani keinot eivät toimi.

- ”Syö porkkana. Porkkana on hyvä.” 

Hiljaisuus. Totaalinen häkeltyminen. Tyhmänäkö minua pidetään? Mikäli ratkaisu olisi noin yksinkertainen, tuskin istuisin siinä lääkärin vastaanotolla pyytämässä apua. Kiitos ja näkemiin.

Seuraavaksi täytin ravitsemusterapeutin antamaa ruokapäiväkirjaa, tunnollisesti, kuten tapanani on toimia ja palautin sen sovittuna ajankohtana. Hetken päiväkirjaani tutkittuaan terapeutti katsoi minua silmiin ja antoi tuomionsa: - ”Jos sinä oikeasti söisit tällä tavalla, laihtuisit.”

Siihen mennessä olin jo niin turhautunut kaikkeen läpikäymääni paskaan, että pamautin takaisin: -”Jos minä tulen tänne hakemaan apua ongelmaani, niin en kai minä jumalauta täällä valehtelemaan ala!” Terapeutti katsoi minua pitkään silmälasiensa yli, nyrpisti sitten nenäänsä ja sanoi: - ”Niin. Ehkä sinä sitten käyt salaa yöllä jääkaapilla.”

Vaan kun en käynyt.

Tilanne oli epätoivoinen. Jäin ongelmani kanssa yksin.

Vaaka näytti jo kolmeakymmentä liikakiloa, mutta vieläkään en suostunut antamaan periksi. Nyt en enää turvautunut oksenteluun, vaan yritin metsästää järkeviä ja kestäviä vaihtoehtoja. Olihan minulla työ ja pieni lapsi, joten minun oli pakko jaksaa.

Liityin Painonvartijoihin. Opiskelin lautasmallin. Ostin dieettikirjallisuutta. Tutkin eri ruoka-aineiden energiasisältöjä ja ravintoarvoja. Selvitin kuinka kehonrakentajat söivät. Luin kuinka julkkikset laihduttivat. Opiskelin kilpaurheilijoiden metodeja. Hankin itselleni ravintovalmentajan lisenssin. Testasin ja kokeilin, luin satoja, jollen tuhansia artikkeleita, ja yritin koostaa kaikesta siitä tiedosta yhtenäistä kokonaisuutta.

Diagnosoitu kilpirauhasen vajaatoiminta vaikeutti laihtumista ja laukaisi työstressin ohella muutaman burnoutin. Se oli asia, jolle en voinut mitään. Pari pohjakosketusta sinne tänne, olihan niistä ennenkin selvitty.

Löysin tieni erilaisten ruoka-aineyliherkkyyksien ja hormoniepätasapainojen maailmaan. Oireilut ja syy-seurausyhteydet alkoivat valjeta. Mitä enemmän luin ja tutkin, sitä varmemmin tiesin olevani jonkinlaisen ratkaisun jäljillä.

Tein kokeilun. Jätin ruokavaliostani pois kaiken, josta saattoi aiheutua yliherkkyysreaktioita, mutta söin silti monipuolisesti ja useamman kerran päivässä. Paino alkoi pudota uskomatonta vauhtia. Ensimmäisellä viikolla putosi neljä ja puoli kiloa, kolmessa viikossa kiloja katosi yhdeksän. Siinä vaiheessa hommasin kuntosalikortin ja lähdin puskemaan hikitreeniä, ettei kaikki se löysä iho jäisi vyötärölle roikkumaan.

Reilun vuoden aikana kiloja putosi neljäkymmentä ja sitten tuli uusi romahdus. Intopiukassa unohdin pitää lepopäiviä ja poltin itseni pakonomaisella treenaamisella loppuun. Kilpirauhasen vajaatoimintani paheni entisestään ja romahdin sohvan pohjalle itkemään.

Tästä on nyt muutama vuosi aikaa.

Viime kesänä olin pisteessä, jolloin en enää suostunut rääkkäämään itseäni millään tavalla. En halunnut enää lähteä salille tai ryhmäliikuntaan, enkä halunnut syödä joka toisella viikolla hiilareita ja joka toisella proteiinia. En halunnut tehdä enää mitään. Halusin vain olla terve ja pysyä elossa.

Kroppani oli väsynyt ja veteli viimeisiään. Ulkonäköpaineet olivat ajaneet sen jaksamisensa äärirajoille. Olin tienristeyksessä. Joko jatkaisin eteenpäin ja oppisin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, tai kuolisin pois. Joku tolkkuhan tähän kaikkeen piti saada.

Veganismi ei ollut koskaan vaihtoehto. Rakastin maitotuotteita ja lihaa liikaa, jotta olisin voinut luopua jogurtista, jäätelöstä, juustosta ja munakkaista. Se oli kuitenkin ainoa ruokavalio, mitä en ollut vielä kokeillut.

Viimeisenä oljenkortena tein mieheni kanssa diilin. Kaksi viikkoa vegaaniruokavaliota ja sen jälkeen palaamme normaaliin. Hän suostui. Kahden viikon aikana olomme muuttui uskomattoman hyväksi ja pääsimme eroon vaivoista, joita emme osanneet ruokavalioon edes yhdistää. Mieheni oli meistä se, joka halusi jatkaa. Joten jatkoimme. Nyt takana on vuosi ja kolme kuukautta rentoa, herkullista syömistä – ilman lihaa ja maitotuotteita tai huonoa omaatuntoa, kalorien laskemista ja syömisen jälkeistä morkkista.

En väitä, että veganismi (tai edes meidän harjoittamamme ”viittä vaille veganismi”) olisi oikotie onneen ja sopisi kaikille. En väitä sitäkään, etteikö treenaaminen olisi terveyden ylläpidon kannalta oleellista, tai että kaikki ravitsemusterapeutit ja lääkärit olisivat ääliöitä.

Väitän ainoastaan, että kohtuuttomat ulkonäköpaineet, samaan muottiin pakottaminen sekä erilaisuuden hyväksymättömyys ja erilaisuudesta kiusaaminen ovat asioita, joilla saattaa olla karu ja onneton loppu. Ilman miestäni ja lapsiani en olisi tässä. Uskallan sen tunnustaa. Ilman heitä en olisi koskaan oppinut hyväksymään itseäni ja rakastamaan itseäni. Onnekseni minulla on heidät.

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.

Tässä se nyt on. Tämä on se syy, miksi olen herkkä puuttumaan lihavuudesta aiheutuvaan syrjintään ja miksi kirjoitan tätä blogia. Teen sen siksi, koska tiedän miltä lihavuus tuntuu ja kuinka suureksi sen taakka voi käydä. Olen kokenut lihavuuden nurjan puolen sekä ymmärtänyt, että elämässä on muutakin kuin BMI ja rasvaprosentti.

Nyt nenä on kohti valoisampaa tulevaisuutta. Ehkä paino joskus vielä putoaa, tai sitten ei. Sillä ei ole väliä. Nyt keskityn olemaan hyvä vaimo miehelleni ja paras mahdollinen äiti lapsilleni. Elämä on lyhyt ja se pitäisi käyttää oikeasti merkityksellisiin asioihin.

Hyväksykää itsenne sellaisena kuin olette ja arvostakaa muitakin ihmisiä epätäydellisyyksineen päivineen. Ollaan fiksuja ja vastuuntuntoisia aikuisia ja näytetään hyvää esimerkkiä jälkipolvillemme.

Voimia ja avarakatseisuutta alkavaan viikkoon toivotellen

Leenuliinu

Kommentit (2)

Vierailija

huhuh. rankkaa tekstiä. olet varmasti oikeilla jäljillä, elämässä pitää keskittyä muuhun kuin painoon, ei laihduttaminen tai laihana oleminen voi olla elämän tarkoitus. kaikkea hyvää"

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Kiitos kommentistasi, Vierailija!

Juuri näin. Elämä on paljon muutakin kuin painolukema, mutta joskus ulkopuolisten kommentit satuttavat ja pitkään jatkuessaan sitä alkaa uskoa itsekin heidän sanomisiinsa. Ihmisillä on taipumus uskoa enemmin negatiiviset kommenti kuin positiiviset ja oma minäkuva murenee herkästi. Sitten alkaa nähdä itsensä arvostelijoidensa silmin ja kuvittelee heidän olevan oikeassa. Se on kova paikka kenelle tahansa.

Onneksi meillä on kuitenkin vertaistukiryhmiä ja näitä blogeja, joissa asioista voidaan puhua niiden oikeilla nimillä ja saada perspektiiviä siihen, kuinka paljon painolukema lopulta vaikuttaa ihmisen elämään. Jos terveys on hyvä, niin liikakilot tuskin estävät ihmistä olemasta onnellinen - kunhan hän ensin oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Se vaatii joskus pitkän aikaa.

Kaikkea hyvää Sinullekin.

Toivottelee Leenuliinu

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Huumorintajuista ja sarkastista suhtautumista elämän eri osa-alueisiin keski-ikäisen, ylipainoisen naisen näkökulmasta kilpirauhasen vajaatoiminnan sanellessa vaakalukeman. Blogissa pohditaan lihavan naisen markkinoita niin työelämässä, rakkaudessa kuin muissakin sosiaalisissa kanssakäymisissä ja vakuutellaan, että rehevä nainen on jokaisen painokilonsa arvoinen.

Blogiarkisto

2016

Kategoriat