Ääh… Flunssa. Se ilkiö löysi sittenkin tiensä tähän talouteen, vaikka muutaman vuoden olemme onnistuneet pysymään siltä visusti piilossa.

Viime viikon alkupuolella ihmettelin mistä kenkä puristaa, kun olo oli täydellisen voimaton. Ajatus ei kulkenut, kirjoittaminen ei luonnistunut ja pienikin askare nostatti kylmän hien otsalle. Sitten alkoi kurkussa tuntua palanen ja loppuviikosta päätä puristi vanne. Alkuviikon saikin jo reippaasti niistää useita kertoja päivässä ja lämpökin keikkui kuumeen puolella.

Päiväunet tulivat todellakin tarpeeseen. Parin kolmen tunnin sikoset puoliltapäivin olivat pakolliset, mikäli mieli olla millään tavalla hyödyksi arkipäivän askareissa.

Inhoan sairastelua. Inhoan! Tietenkään kukaan ei sairastamisesta tykkää, mutta itse lukeudun sarjaan erityisen hankalat sairastajat. Ja ei, kyse ei ole siitä mistä miehiä usein syytellään, eli siitä, että kokisin pienenkin taudinpoikasen voimakkuudella potenssiin kymmenen ja koko sairausajan makaisin vain sängyssä valittaen ja lähimmäisiäni passauttaen.

Ei. Olen hankala tapaus siitä syystä, etten yksinkertaisesti hyväksy sitä, että joku bakteerihyökkäys tai virus tekee minusta puolikuntoisen ja kaataa pahimmillaan sängyn pohjalle. Se hyödyttömyyden tunne mikä siitä syntyy, on kestämätön, enkä pidä siitä, etten voi touhuta sitä mitä haluaisin. Sairastajana olen siis periksi antamaton jääräpää, joka ei myönnä sairastavansa ennen kuin kroppa pakottaa pysähtymään. Enkä valita huonoa oloani tai kerjää sympatiaa. Jos tauti pakottaa hiljentämään tahtia, se kärsitään läpi hiljaisuudessa ja itsesäälissä kiemurtelematta.

Joku kieroutumahan tämä tietenkin nykyihmiselle on, että eteenpäin on mentävä vaikka pää kainalossa. Ymmärtäisin ilmiön, jos elettäisiin pula-aikoja ja jokaisen henkilön panos leivän hankkimiseksi pöytään olisi välttämätön. Vaan kun ei eletä. Kenties kyse on jostain lapsuudessa mieliin iskostuneesta toimintamallista, jossa turhiin nurinoihin ei ollut varaa ja koulustakin jäätiin kotiin potemaan vain, jos kuume hipoi taivaita ja kurkkua peittivät valkoiset angiinapeitteet.

Sisukkuudesta on ollut niin haittaa kuin hyötyäkin.

Kevättalvella 2012 rikoin hiihtoladulla polveni ja leikkauksen jälkeen skippasin fysioterapian, koska maalasin mieluummin terassin aitaa. Siinä sain paitsi auringonvaloa, myös paljon paremman treenin ja liikkuvuus koivessa lisääntyi pakostakin. Säästin huomattavan summan rahaa ja hermoja, kun ei tarvinnut miettiä kyydityksiä fyssarin vastaanotolle ja takaisin ja siinä sivussa harmaantumaan päässyt kesänviettosoppemmekin sai uuden, pirteän ilmeen.

Pari vuotta sitten keikuin Lapsimessuilla influenssan kourissa liki 40 asteen kuumeessa. Se oli järjenvastaista ja edesvastuutonta toimintaa, mutta vaihtoehtojakaan ei ollut. Olin toinen messuosaston vastaavista, eikä yhteistyökumppanini kyennyt vetämään hommaa läpi ilman minua. Ja uskokaa pois, silloin olisin ollut paljon mieluummin lepäämässä kuin altistamassa tartunnalle muita messutyöntekijöitä ja vierailijoita, oloni oli sen verran karmea! Kolmen vuorokauden ympäripyöreä rehkiminen aiheutti lopulta sen, että toipuminen rankkoine jälkitauteineen vei kahdesta kolmeen kuukautta.

Oma oli vikani. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

Sen kokemuksen jälkeen opin, ettei kukaan saa olla korvaamaton. Ja näin jälkikäteen olen varma, että vaikka olisinkin pitänyt pääni ja jäänyt hotellihuoneeseen nukkumaan kuten kroppani yritti pakottaa, messuosastomme toiminta olisi siitä huolimatta jollakin ilveellä hoitunut. Asioilla kun on tapana järjestyä.

Nyt, kun flunssaa on kestänyt pian pari viikkoa, alkaa kärsivällisyyteni loppua. Voimia olen kerännyt takaisin vaikka väkisin. Luotan flunssan – ja melkein minkä tahansa muunkin taudin kotihoidossa - apteekin troppeja enemmän luonnon omiin antioksidantteihin ja vitamiineihin. Päivittäin olenkin ahtanut itseeni hurjat määrät tuoretta valkosipulia, inkivääriä ja chiliä, teen joukkoon lorauttanut tilkan hunajaa ja veteni juonut tuorepuristetun sitruunamehun saattelemana.

Ja se on auttanut! Vaikka flunssa onkin vienyt voimat ja mennyt läpi sen jokaisen kurjan vaiheen, niin yksikään oire ei ole äitynyt lievää voimakkaammaksi. Ei ole ollut liisterimäistä limaa, räkäistä pärskintää, keuhkoputkista saakka kumahtelevaa yskintää eikä silmien sumenemista tai horkkavapinaa. Olen voinut taudinkuvaan nähden hämmästyttävän hyvin.

Puolitoista vuotta sitten jätin kokeiluluontoisesti pois kaikki eläinperäiset tuotteet ja sen jälkeen olen soveltanut omaa viittä vaille vegaania – linjaani. En ole mikään ehdoton eläintuotteista kieltäytyjä, koska kaikenlainen ääripääajattelu pikemmin ahdistaa kuin tekee autuaaksi, mutta välttelen maitoa ja lihaa parhaan kykyni mukaan.

Kasviksista, marjoista, hedelmistä, palkokasveista, pähkinöistä ja siemenistä pääasiassa rakentuvan ruokavalion opetteleminen siten, ettei mistään välttämättömistä ravintoaineista jäisi puutetta, on tuonut paljon lisäapuja myös näihin yhä harvinaisemmiksi käyviin sairasteluihin. Monet luonnollisista apukeinoista, siitä elintärkeästä perimätiedosta, jonka omat isovanhempamme vielä osasivat, ovat suurimmalta osalta meidän sukupolveamme vaipuneet unholaan. Se on surullista, koska jatkuva antibioottien popsiminenkaan ei ole terveellistä. Ja vaikka en lääkevastainen ihminen olekaan, niin lähtökohtaisesti suosin muita vaihtoehtoja ensin ja turvaudun vasta viimeisenä oljenkortena pilleripurkkeihin.

Suosittelen samaa kokeilua muillekin.

Flunssakauden selviytymispaketiksi ehdotankin siis valkosipulia, inkivääriä, chiliä, tuoreita yrttejä (erityisesti salviaa), paljon erivärisiä tuoreita kasviksia, sitruksia, tyrnimarjoja tai tyrnimehua, mustaherukoita ja lepoa.

Jos tällä rohdospankilla ei olo ala helpottamaan, niin sitten on kumma.

Terveyttä viikonloppuun toivotellen,

Leenuliinu

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Huumorintajuista ja sarkastista suhtautumista elämän eri osa-alueisiin keski-ikäisen, ylipainoisen naisen näkökulmasta kilpirauhasen vajaatoiminnan sanellessa vaakalukeman. Blogissa pohditaan lihavan naisen markkinoita niin työelämässä, rakkaudessa kuin muissakin sosiaalisissa kanssakäymisissä ja vakuutellaan, että rehevä nainen on jokaisen painokilonsa arvoinen.

Blogiarkisto

2016

Kategoriat