Olen blogissani avautunut lihavuudestani ja siihen liittyneistä ilmiöistä. Meillä tavallisilla tallaajilla on nykypäivänä kohtuuttomat ulkonäköpaineet. Selityksesi ei käy, että sairastat kilpirauhasen vajaatoimintaa, joka torppaa käytännössä laihdutusyrityksesi kokonaan tai että syöt terveellisesti, liikut melko säännöllisesti ja nukut riittävät yöunet. Kun olet läski, niin olet läski, ja sen mukaisesti sinua tässä maailmassa kohdellaan.

Mutta jos onkin maija meikäläisellä vaikeaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, niin ei se ole helppoa kauniilla, rohkeilla ja menestyneilläkään. Esimerkiksi otan kaikkien tunteman Jutta Gustafsbergin.

Lähdetäänpä liikkeelle tämän hetken tilanteesta:

Eilen, 7.9.2016, Iltalehden verkkouutisissa Jutta myöntää ottaneensa vampyyrihoitoja ryppyihinsä. Veitsen alle hän ei suostu kuulemma menemään, mutta on turvautunut ja turvautunee jatkossakin pistoshoitoihin, jotka säilyttävät luonnollisen lookin.

Ymmärrän tämän hyvin. Jos kasvot ovat joka viikko televisiossa, armottomassa kirkasvalossa ja lähikuvassa, niin naururypyt saattavat harmittaa. Se, ovatko hoidot tehneet Jutasta kauniimman tai luonnollisemman näköisen, on jokaisen oma mielipide. Pääasia silti, että Jutta itse on lopputulokseen tyytyväinen.

Se, mitä en ymmärrä, on jälleen kerran Jutan rasvattomaksi treenattu vartalo. Vielä tämän vuoden alussa mediassa esiintyi nimittäin aivan erilainen Jutta.

Alkuvuodesta Jutta kertoi kokeneensa tärkeän ahaa – elämyksen. Hän oli oivaltanut, että ulkonäkö ei tee ihmistä onnelliseksi, vaan se, millaiseksi hän olonsa tuntee. Hän osoitti olevansa muutakin kuin menestynyt ja määrätietoinen Fitness -nainen. Hän oli henkisesti kypsä ja terveellä maalaisjärjellä asioihin suhtautuva nainen. Hän näytti meille muille naisille hyvää, kaivattua esimerkkiä. Sellaista, johon jokaisen meistä oli helppo samaistua.

Nyt tämä Jutta oli eilisestä artikkelista kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Palataanpa ajassa taaksepäin:

16.3.2016 julkaistussa artikkelissa Jutta kertoi, kuinka oli laittanut oman elämäntapansa uusiksi. Hän jätti treenit vain kolmannekseen entisestä, söi täysin normaalisti ja käänsi katseensa tietoisesti ulkoa sisäänpäin. Hän kertoi olevansa onnellinen. Hän kertoi onnellisuuden tulevan muista asioista kuin täydellisestä pakarasta. Hän oli alkanut puhumaan itsellensä kauniisti ja tunnusti, ettei ollut koskaan ollut tyytyväinen itseensä vaikka olisi treenannut vartalonsa minkälaiseen huippukuntoon tahansa.

23.3.2016 artikkelissa Jutta vahvisti mielipiteitään ihmettelemällä itsekin, kuinka hän oli saattanut aikaisemmin ajatella himotreenaajalle tyypilliseen tapaan mustavalkoisesti ja suorituskeskeisesti. Silloin ruokakin pyöri koko ajan mielessä ja syömiset oli punnittava. – ”On surullista, jos ihminen kokee, ettei ole riittävä”, Jutta kertoi.

30.6.2016 julkaistussa jutussa (vain kolme kuukautta myöhemmin), Jutta kertoi näin: - ”Pehmeämmän vartalon ja katoavien lihasten hyväksyminen otti aikansa. Läskin ilmestyminen kroppaan oli vielä vaikeampi asia kuin ryppyjen hyväksyminen.” Sen jälkeen artikkelissa kirjoitettiin, että armollisuus saa kuitenkin jäädä ja kymmenen kiloa täytyy saada kesän aikana pois.

Miksi???

28.8.2016 Gloriassa julkaistiin artikkeli meikittömästä Jutasta otsikolla: ”Lopetin pistoshoidot ja vähensin treenikertoja.” Siinä Jutan kerrottiin lopettaneen itsensä piiskaamisen ja odottavan vanhenemista ilolla. Vanhana kun kenelläkään meistä ei ole pakarat pinkeinä, eikä kasvot rypyttömät. Tämän Jutta paljasti kahden kuukauden himotreenin jälkeisessä huumassaan, kun kroppa oli kuosissa.

Vain kolme päivää myöhemmin, 31.8.2016 Iltalehdessä hehkutettiin suurin otsikoin, millainen kaunotar Jutasta oli painonpudotuksensa myötä tullut. – ”Nyt täytyy sanoa, että joka perkuleen hikipisara on ollut vaivan väärti”, Jutta kertoi ja iloitsi: – ”Vaikka olen aina sanonut, että mulla on hyvä itsetunto ja että en ole kaivannut sellaista supertikissä olemista, niin onhan tämä nyt hienoa. Mulla on hirveä sixpack taas näkyvissä! Olen päättänyt että tulevilla etelän lomilla voin olla hyvillä mielin pikkuisissa bikineissä.”

Anteeksi vain, mutta minun korvaani tuo särähtää pahasti. Minun korvaani tuo vaikuttaa kaikkea muuta kuin hyvän itsetunnon omaavan naisen puheelta.

Jotain on puolen vuoden aikana tapahtunut. Jotain, mikä kadotti sen sisäisen hyvinvoinnin ja pehmeiden arvojen nimeen vannovan fiksun naisen. Hänet, joka ennusti näin: ” – Näen, että seuraava aalto on se, miltä minusta tuntuu, eikä se, miltä minä näytän”

Sydämestäni toivon, että Jutta on ennusteessaan oikeassa. Minäkin toivon, että ihmiset pääsisivät vihdoinkin tästä vallalla olevasta, käsittämättömästä ulkonäkökeskeisyydestä ja oppisivat arvostamaan itseään ja toisia ihmisiä muiden, kuin ulkoisten avujen, perusteella.

Sympatiani ovat siis Jutta Gustafsbergin puolella. Osaan kuvitella kuinka vaikeaa sisäistä kamppailua hän päivittäin käy. Sitä samaa kamppailua käymme me muutkin, mutta ulkonäköön keskittyvässä bisneksessä on vielä hankalampaa olla vertaamatta itseään muihin ja muistaa, mikä tässä elämässä on loppujen lopuksi tärkeää.

Tiedän omakohtaisesta kokemuksesta kuinka vaikeaa oman itsensä hyväksyminen on. Sen, kun ulkoisesti ei vastaa tietynlaista mielikuvaa ja peilistä vastaan katsoo ihmisen irvikuva, jossa ei näe mitään kaunista tai arvostettavaa. Sitä elää niin vahvan valheen maailmassa, että on valmis uhraamaan oman terveytensä tavoitellessaan sellaista, mitä koskaan ei voi saavuttaa. Kyse on vääristyneestä omakehonkuvasta ja se voi pahimmillaan johtaa hengenvaarallisiin tekoihin.

Neljänkymmenen vuoden jälkeen kahlattuani läpi kymmeniä pohjakosketuksia ja niistä nousemisia, sairastuttuani kilpirauhasen vajaatoimintaan ja ymmärtäessäni, että ihmisen omat resurssit ovat rajalliset eikä kaikkeen voi vaikuttaa, olen vihdoin alkanut käsittää mistä tässä kaikessa on kysymys:

Hyvä olo tulee sisältäpäin, ei ulkoa. Hyvä olo tulee oman itsensä hyväksymisestä ja itsensä rakastamisesta sellaisena kuin on. Onnellisuus ei ole pintaa, eikä materiaa. Onnellisuus on korvien välinen olotila, jota edesauttavat henkinen ja fyysinen hyvinvointi, hyvät ja luotettavat ihmissuhteet sekä ymmärrys siitä, että on riittävä ja rakastettu vikoineen päivineen. Kukaan meistä ei ole täydellinen, ja silti jokainen meistä on.

Täydellisyyden ihannointi ja tavoittelu ovat menneet liian pitkälle ja koko tämä pinnallisuuden aikakausi oksettaa.

Iltalehdessä 9.2.2015 Jutta laukoo totuuksia läskeistä. Hän kertoo kokeneensa, kuinka ahmiminen riistäytyi häneltä itseltäänkin käsistä ja painoa tuli 20 kiloa lisää. Jutta kertoo näin: ”Kun katselen muita kassajonossa, lähes kaikilla laardit vyöryvät vyön päälle. Tekee pahaa katsoa laiskoja lapamatoja."

Hän perustelee sanomisiaan seuraavasti: -”Tällaiset kommentit taisivat toimia terapiana itselleni. Halusin herätellä muitakin. Toki tuntuu pahalta, kun ylipainoinen ihminen lappaa hihnalle kaikkea rasvaista ja sokerista. Mutta ei haittaa, että uskalsin sanoa sen ääneen. Muuten olisin hukkunut julkisuuskisassa enkä olisi tässä asemassa, jossa nyt olen.”

Siis mitä tämä tarkoitti? Sitäkö, että Jutta viljelee medialle raflaavia stereotypioita "lihavista, laiskoista lapamadoista" vain pysyäkseen julkisuudessa ja otsikoissa? Näin minä tuon tulkitsin. Jos tulkintani on oikein, omaako hän oikeanlaisen asenteen toimiakseen esikuvana vartaloistaan epävarmoille naisille?

Päätelkää itse.

Tässä sitä on kuitenkin informaatiota kerrakseen. En tiedä, kuinka muut mieltävät tämän yhtälön, mutta näin entisen syömishäiriöisen ja pakkolaihduttajan silmin, koko tuo kuvio tuntuu surullisen tutulta: äärilaidasta toiseen poukkoilevat yritykset hyväksyä itsensä ja rakastaa itseään ilman tolkutonta rääkkiä, sanojensa välitön pyörtäminen ja sitoutuminen uuteen himotreenikauteen ja tiukkaakin tiukempaan ruokavalioon, oman painonnousunsa hyväksymättömyys ja siihen liittyvä itseinho sekä muiden lihavien ihmisten ylenkatsominen ja heidän soimaaminen.

Toivotan Jutalle voimia ja jaksamista. Oman itsensä hyväksyminen lähtee pääkopasta, eikä rasvaprosentista. Jään mielenkiinnolla seuraamaan millaisen askeleen hän seuraavaksi elämässään ottaa.

Toivorikasta torstaita kaikille toivotellen,

Leenuliinu

Kommentit (10)

Taitolaji

Luin todella mielenkiinnolla tekstisi, ja ihan kahteen kertaan, koska niin lähellä se oli omia pohdintojani Jutan suhteen. Nähdessäni kuvan tällä viikolla Jutasta, ja luettuani saman jutun hänen pistoshoidoistaan, lähti mielessäni vyörymään muistot ja ”flash backit” omasta elämästäni.

Olen siis nykyään lihava, tai lihavahko, koska olen vahingossa onnistunut kadottamaan reilut 10 kg, mutta historiaani kuuluu ajanjakso, jolloin oli ihannekokoinen. Siihen ajanjaksoon kuuluu myös täysin erilainen ajanjakso muutenkin, eli harrastin aktiivisesti lajia, jossa rasvaprosentti kuului elämän tärkeimpiin lukuihin. Näin jälkikäteen ajanjakso tuntuu naurettavalta ja käsittämättömän lapselliselta ja pinnalliselta, mutta kun siinä eli niin se oli totisinta totta. Siinä maailmassa ihmiset arvostelevat itseään, ja toisia, juuri sen tahdonvoiman perusteella (joka näkyy mm. rasvaprosenttina). Se mitä näet, tai miltä näytät, on se tavoiteltava todellisuus, eikä kukaan halunnut näyttäytyä laiskalta tai plösöltä (joka on mm. Bullmentulan lempisana). Ulkonäkö kertoo sen ajatusrakennelman mukaan ihmisestä kaiken.

Minulle lihomisesta seurasi täsmälleen samanlainen polku, jolla kuvittelen Jutankin tällä hetkellä kulkevan. Aluksi uskoin olevani onnellinen lihavana, ja halusin muidenkin uskovan sen, mutta elin edelleen toinen jalka siinä vanhassa maailmassa, ja pikkuhiljaa aloin kuvitella valehtelevani itselleni, koska oman silloisen todellisuuteni mukaan ihminen ei voi olla onnellinen, jos ei omaa sellaista vartaloa, josta muut ajattelevat, että ”wau”.  Toisaalta ymmärsin, ettei ihmiskunnan kehittymisen kannalta voi olla olennaista se, onko rasvaprosentti 18 vai 29 tai 39? Kyky ajatella, kehittää uusia/parempia asioita, ja ylipäätänsä kyky kehittyä älyllisenä olentona on se, jolla on merkitystä. Mikäli luolaihmiset olisivat kehittyneet ainoastaan rasvaprosentiltaan, ja pitäneet sitä prioriteettinaan, niin me emme edes olisi tässä! Miksi siis ihmisellä kulkee nyt prioriteetit takapakkia? Sairaalloinen ulkonäkökeskeisyys ja terveellinen elämä eivät ole synonyymeja, paremminkin päinvastoin. Ymmärsin tämän, mutta itsensä hyväksyminen sellaisena, kun on ei ole niin helppoa, varsinkin kun se maailma jossa elää ei kannusta siihen. Vaikka osaltani uskon, että Jutan kommentit ovat olleet tarkoitushaluisia nimenomaan näkyvyyden ja myynnin suhteen, niin osittain uskon kyllä siihenkin, että ne lausunnot vain kuvaavat sitä sekavaa olotilaa, jossa hän tällä hetkellä on ja sitä, kummassa maailmassa hänen jalkansa kulloinkin on.

Nykyään olen sinut lihavan ja vaihdevuotisen itseni kanssa, enkä halua olla sen maailman kanssa missään tekemisissä. Vanheneminen on tuonut minulle helpotuksen ja vapautuksen. Kadun sitä ajanjaksoa elämässäni ja koen sen olleen täysin hukkaan mennyttä aikaa. Ulkonäkö rapistuu ihan jokaikisellä meistä ja jos ainoastaan sen varaan laskee elämänsä ja itsearvostuksensa, niin siinä käy loppupeleissä todella huonosti -mitä ihmiselle sitten jää? Jutallakin lienee menossa polun viimeinen mutka (ja hän haluaa kynsinhampain pitää nuoresta minästään kiinni). Ymmärrän, että hänen on vielä vaikeampaa lähteä siitä maailmasta, koska se tuo hänelle elannon. Itselleni akateeminen työmaailma oli lopulta se vapautus. 

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Hei Taitolaji,

Kamppailu ulkonäköodotusten ja oman (erityisesti psyykkisen) hyvinvoinnin välillä on veitsenterällä taiteilua ja se voi viedä vuosia. Jopa vuosikymmeniä. Se on nykyisin vaikeaa, koska yhteiskunta ihannoi sairaallollisesti treenattuja Fitness -vartaloita joiden vierellä normaali, pyöreä naisvartalokin vaikuttaa plösöltä vaikka ylipainoa ei olisi yhtään. Siinä ei ole mitään järkeä, eikä se ole millään mittapuulla tervettä. Soisin jokaiselle voimaa ja rohkeutta olla oma itsensä ja kykyä sulkea silmänsä moisilta trendeiltä, jotka puetaan hyvinvoinnin valheelliseen viittaan ja jonka alla todellisuudessa voidaan usein erittäin pahoin.

Vanheneminen on autuasta aikaa, kunhan siihen osaa suhtautua rennosti. Turhat nurinat ja hötkyilyt jäävät pois ja elämänarvot menevät uuteen järjestykseen ikään kuin itsestään. Vanhuus ja viisaus -sanonta pitää paikkaansa, eikä turhaan puhuta kultaisista vuosista. Onneksi tällaisia vanhuksia on vielä olemassa. Heitä, jotka nauttivat jokaisesta päivästä iloiten ja itsellensä sekä läheisillensä aikaa antaen. He ovat niitä terveyden perikuvia (pienistä krempoistaan huolimatta) ja heillä naururypyt ovat ainoastaan kauniita.

Hyvää viikonloppua toivotellen

Leenuliinu

Susaanna

Kiitos silmiä avaavasta kirjoituksesta. Oli myös kätevä, että olit laittanut nuo linkit Jutan haastatteluihin, kävinkin lueskelemassa niitä. Jotenkin kaikkosi viimeinenkin kateuden tunne Juttaa kohtaan.. Hänellä taitaa olla aika paljon asioita kesken itsetuntonsa kanssa.

Tekstisi ovat kyllä olleet joka kerta todella mielenkiintoisia  ja kirjoitat mielestäni oikein taitavasti!

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Kiitos palautteestasi Susaanna!

Niin, kenelläpä meistä ei olisi nykypäivänä minkäänlaisia itsetunto-ongelmia? Minulla niitä on ainakin vaikka muille jakaa ja joudunkin lähes päivittäin muistuttelemaan itselleni, että olen arvokas ja hyväksyttävä tällaisena kuin olen, vaikka en omaakaan hoikkaa vartaloa ja Elovena -tytön kauneutta. Mutta jos minä riitän miehelleni, lapsilleni ja vanhemmilleni kiloineni päivineni ja he rakastavat minua täydestä sydämestään, niin miksi en riittäisi itselleni?

Jutta on fiksu ja kaunis nainen, joka on luonut itsestään ja lajistaan menestyneen brändin. Hänkin on kuitenkin vain ihminen ja hänenkin itsetuntonsa ja jaksamisensa ovat koetuksella. Tuollaisessa maailmassa mitä Fitness edustaa on omattava rautaiset hermot ja pään on kestettävä arvostelevat katseet ja median myllytys. Ihminen on siitä kumma olio, että hän uskoo helpommin kaiken negatiivisen palautteen kuin positiivisen ja jos omassa mielessään antautuu uskomukselle, että naururypyt tai selluliitti tekevät ihmisestä ruman tai imagon vastaisen, paineet muuttumiselle ovat valtavat. Mutta kyse on taistelusta tuulimyllyjä vastaan - luontoa kukaan meistä ei loppujen lopulta voi voittaa, vaikka hetkellisesti huijaamaan kykenisikin.

Kiitos, että olet lukenut tekstejäni ja kiitos, että otit aikaa kirjoittaaksesi minulle takaisin. Kaikki kommentit ovat erittäin tervetulleita, antavat minulle uusia näkökulmia asioihin ja motivoivat kirjoittamaan lisää.

OIkein hyvää viikonloppua sinulle,

toivottelee Leenuliinu

Aa

Vau. Tämä oli ykskantaan paras kirjoituksesi jonka olen lukenut. Tartuit hiton hyvään pointtiin.

Tapaus Jutta G on hankala. Kun on julkisuudessa (let's face it) ulkonäöllään eikä vielä ole ollut pinnalla tarpeeksi kauan jotta olisi aito "guru", pitää pitää yllä sitä lookkia ja menestyksen viittaa. Et vain voi olla uskottava personal trainer ja fitnesskisaaja, jos pylly hyllyy niinkuin "normaalilla naisella". Kuulostan varmaan ihan mulkulta, kun totean että se on kuule Jutta ammatinvalintakysymys.

Sen takia mua erityisesti korpeaa nämä lihon ja olen onnellinen  - laihdutan ja olen onnellinen - hyväksyn itseni normaalipainoisena ja keskityn sisimpään - hyi kamala kun kaikki muut on läskejä ja minä kanssa, nyt dieettaan itseni onnelliseksi -vuoristoratahaastattelut. Anteeksi, mutta paskaa. Montako kertaa Makwan tai Amin on ollut lööpeissä kertomassa miten painoluokkaurheilu on raskasta kun pitää dieetata, tai miten omaan kehon kuvaan vaikuttaa massakaudet ja kisakaudet?

Mikä hitto lehdistöä (ja meitä sen lukijoita) vaivaa, kun meistä nämä on ainoat asiat joista naisurheilijan kohdalla kannattaa kirjoittaa? Fitnesslajit ovat urheilua, huippu-sellaista. Harmi että tätä näkökulma jää kaiken maailman tauhkan alle.

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Tervehdys Aa,

Hyviä pointteja ja olen kanssasi samoilla linjoilla.

Fitness on rankka laji, mutta siltä puolelta otsikoissa ei keiku juuri kukaan muu kuin Jutta. Juttahan tuli aikanaan julkisuuteen tosi tv-formaatin kautta (en muista minkä, Seikkailijat tms?) ja sen jälkeen hänen julkisuutensa jatkui Petteri Jussilan vaimona lähinnä Seiskan sivuilla. Silloin keskiössä olivat Suomen mittapuulla yltiöpröystäilevä luksuselämä ja ternimaitobisnes. Jussilan kuoltua Jutta yritti hetken kahvilabisnestä, mikä ei ottanut tuulta alleen ja sen jälkeen hän keskittyi Fitness -puolelle. Hänestä tuli Fitness -urheilun kasvot.

Mitä tulee Aminiin ja muihin painoluokkaurheilijoihin, he ovat ajautuneet julkisuuteen urheilumenestyksensä kautta. Lähtökohta on siis päinvastainen kuin Jutalla, joka on tullut julkisuuteen (ainakin näin maallikon näkökulmasta) pelkän julkisuuden vuoksi. Sen vuoksi heidän haastattelusisältönsä painotuksetkin ovat varmasti erilaiset.

Kysymys, mikä itselläni tässä herää väistämättä mieleen on se, onko Jutan toimiminen Fitness -urheilun kasvona tuonut lajille positiivista vai negatiivista julkisuutta? Harrastajien määrä on taatusti lisääntynyt moninkertaisesti, mutta entäpä he, jotka ovat luotsanneet lajia Suomessa eteenpäin jo paljon ennen Juttaa? Antaako heidän mielestään Jutta lajista sellaisen kuvan mitä se todellisuudessa on ja onko hän paras ihminen edustamaan tyypillistä Fitness -urheilijaa? Luulen, ja toivon, etteivät kaikki lajin harjoittajat ainakaan allekirjoittaisi kaikkia Jutan mielipiteitä sellaisenaan - etenkään niitä, mitkä koskettavat lihavien ihmisten hyväksyntää ja heihin suhtautumista tässä maassa. Kolikolla lienee kaksi puolta tässäkin.

Tuo on totta, että lehdistö kirjoittaa sitä mikä myy ja sisällön määrittävät lehtiä ostavat lukijat (tai netissä tehdyt klikkaukset). Viime vuosien aikana jokainen vakavastikin otettava lehti on alkanut syyllistyä yhä enemmän otsikkohuoraukseen, koska se on huomattu toimivaksi tehokeinoksi. Sinänsä sääli, koska vaakalaudalla on julkaisun uskottavuus, mutta kilpailu markkinoilla on armoton.

Toivottavasti medialukutaito ei ihmisiltä kuitenkaan katoa minnekään. Paljon on heitä, jotka uskovat joka ainoan sanan mitä lehdestä lukevat, mutta vielä on heitäkin, jotka osaavat ajatella omilla aivoillaan ja tajuavat, että kirjoitus edustaa yleensä vain yhtä kantaa - kirjoittajan omaa - eikä se suinkaan ole ehdoton totuus.

Leppoisaa viikonvaihdetta sinulle, ja kiitos taas hyvästä kannanotostasi :)

Terkuin Leenuliinu

Taitolaji

Toivon nyt, ettei tätä kommenttiani leimattaisi automaattisesti kateellisen panetteluksi, mutta Jutta ei oikeasti ole koskaan ollut siinä maailmassa mikään guru. Hän on, ihan niinkuin itsekin sanoit, saanut julkisuutensa tyhjästä. Ne oikeat gurut ovat joitakin ihan muita kuin Jutta, ja nämä oikeat gurut eivät oikeastaan ole millään tavalla kiinnostuneita tavallisten tallaajien ulkomuodoista -ei hyvässä eikä pahassa. Yhdenkään gurun en ole kuullut julkisuudessa heittävän sellaisia kommentteja toisten ihmisten ulkonäöstä kuin Jutan. 

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Ei leimata kateellisen panetteluksi - ainakaan minä en sitä tee :)

Mikähän se kisa oli aikanaan, joku voimamieskisa, missä miehet vetivät rekkaa ja nostelivat traktorin pyöriä? Heillä oli pakkia enemmän kuin peruskaljamahajampalla ja äijät olivat uskomattomassa kunnossa. Naureskelin tuolloin jutuille, missä kerrottiin heidän päivän ruoka-annoksensa. Siihen kuului mm. 1,5 litraa kermajäätelöä ja muutenkin ateriat vastasivat kaikkineen tavallisen viisihenkisen perheen yhteenlaskettua ruokamäärää. Eipä ollut miehiä ulkonäköön katsominen. Peittoaisivat varmasti kenet tahansa kuntosalipullistelijan mennen tullen.

Aa

Hyvä pointti, en muistanutkaan mitä kautta Jutta julkisuuteen alun perin tuli (eli siis en jaksanut googlata sitä 3 minuuttia, myönnän :D ). Mutta sen verran tein, että googlasin Jutan ja Tiia Piilin, ja tsekkasin mitä ensimmäisen sivun osumat kertovat. Aika erilaista tarinaa.

No okei, Tiia on ollut poissa julkisuudesta ja vuosia eikä tällainen "ammattina realitytähti" ole hänen uransa aikakauden ilmiö, mutta silti.

Jutan vaikutus lajin maineeseen nähdään varmaan 10 vuoden syklillä. Onko fitness ja naisten bodaus kohta yhtä noloa ja last season kuin solariumit ovat vuonna 2016? Vai jääkö laji elämään, niin että tällainen asiasta ymmärtämätönkin muistaa 10 vuoden päästä hämärästi että "eikös Suomessa ollut sellainen huipputason naistreenari"... Näillä pohjilla aloin muuten googlaamaan Tiiaa, muistin lyhyen vaalean tukan ja "jonkun jumppalajin jossa hän oli huippu". :D

Leenuliinu
Liittynyt17.8.2016

Toivon todella, että ainakin tämä joka-naisen-PakkoFitness unohtuu yhtä nopeasti kuin 80-luvun uimapukua muistuttavat aerobic -asut ja niihin pakollisena osana sävy sävyyn kuuluneet säärystimet :D

Solarium taitaa joissain paikoissa olla vielä käytössä, eikö olekin? Mutta toisaalta, jotkut miehet pitävät edelleen myös mattinykäs-takatukkaa, joten jotkut ilmiöt eivät kuole millään. Minkäs teet.

Katsotaan mikä on tilanne kymmenen vuoden kuluttua, jos sinne saakka saamme elää. Ei muuta kuin vetoa lyömään! :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Huumorintajuista ja sarkastista suhtautumista elämän eri osa-alueisiin keski-ikäisen, ylipainoisen naisen näkökulmasta kilpirauhasen vajaatoiminnan sanellessa vaakalukeman. Blogissa pohditaan lihavan naisen markkinoita niin työelämässä, rakkaudessa kuin muissakin sosiaalisissa kanssakäymisissä ja vakuutellaan, että rehevä nainen on jokaisen painokilonsa arvoinen.

Blogiarkisto

2016

Kategoriat