Olen harrastanut juoksemista viime syksystä lähtien. Koko juttu sai alkunsa vähän kuin vahingossa odottaessani kahta vanhinta lastani viikottaisesta harrastuksestaan. En nähnyt tarpeelliseksi lähteä siinä reilun puolen tunnin aikana kotiin, joten alussa ajattelin hyödyntää ajan reippaalla lenkillä. Kerran lenkki sitten jotenkin venähti ja tuli jo aika kiire ehtiä sovittuun aikaan hakemaan lapsia. Niinpä laitoin juoksuksi parin kilometrin osalta ja yllätyin siitä miten jaksoin vaivatta juosta. Positiivinen kokemus sai haluamaan lisää ja alussa lisäsin juostavaa matkaa muutamilla sadoilla metreillä, mutta jo parin viikon kuluttua juoksin ensimmäistä kertaa elämässäni yhtäjaksoisesti viisi kilometriä. Muistan vieläkin sen tunteen kun tajusin että olin oikeasti juossut koko matkan. Mainittakoon, että siihen saakka pisin yhtäjaksoisesti juoksemani matka oli kouluaikojen 1500metriä liikuntatunnilla. Jossain vaiheessa olen kuvitellut ettei juoksu edes sovi minulle polvivammani vuoksi. Polvi ei kuitenkaan ole haitannut menoa, sydän tosin alkoi oirehtia joulukuussa ja menin aika huonoon kuntoon vuoden alussa. Tutkimuksissa löydettiin "sydänvika" ja bradykardia, joista jälkimmäinen teettää kohdallani silloin tällöin hieman vaivaa. Nämä eivät onneksi poissulje juoksemista vaikka tapahtuneesta johtuen pidin pitkän tauon juoksemisessa alkutalvella. Itse asiassa vasta parin viime viikon aikana olen viritellyt juoksuharrastustani uudelleen. Talvella kärsin sydänoireita enemmän siitä, kun näin juoksijoita lenkeillään - se katkeruus ja kateellisuus siitä etten sillä hetkellä tiennyt onko minusta enää palaamaan harrastuksen pariin. Juoksu kun on ainoa harrastukseni aikuisiällä, jota olen jatkanut alun ensi-innostuksen jälkeen. 

Juoksun psykologiaa tutkinut tohtori Larry Shapiro uskoo, että lajin koukuttavuus piilee juuri kärsimyksen voittamisessa.

Olen varmasti hehkuttanut juoksuintoani ystävilleni enemmän kuin ketään oikeasti enää jaksaa kiinnostaa, mutta se on minulle tärkeä asia. Olen ollut aina äärimmäisen kilpailuhenkinen, en mitenkään näkyvästi enkä varsinkaan siksi että saisin tuuletella voittoani muiden edessä, vaan lähinnä kilpailu on ollut henkistä ja tapahtunut itseni kanssa. Asetan mielelläni joka asiassa itsellleni tavoitteita, joissa en siedä alituksia ja niiden mukanatuomia pettymyksiä. Jos päätän juosta tietyn matkan tietyssä ajassa, olen pettynyt jos en pystykään siihen. Tästä saan syyn yrittää seuraavalla kerralla enemmän.

Juoksemisessa minua koukuttaa eniten juuri sen tavoitteellisuus. En tiedä haluanko koskaan osallistua mihinkään juoksutapahtumaan tai kilpailuun, sillä ne eivät ole minulle tärkeitä ellen saavuta tavoitteitani. Voisin olla hyvin tyytyväinen vaikka viimeiseen sijaan jos tavoitteeni täyttyy. Kilpailuja enemmän haluan ehdottomasti kehittää itseäni juoksijana. Juoksun sujumiseen vaikuttaa moni tekijä ja vaikka kaiken tekisi aina samalla tavalla, on ihan juoksukerrasta kiinni miten lenkki menee. Toisinaan jalat painavat tonnin, toisinaan voisi juosta vaivatta loputtomasti. Olen oppinut sietämään epämukavuutta ja osaan tulkita kehoni tuntemuksia juoksun aikana. Ensimmäiset pari kolme kilometriä ovat yleensä melkein tuskaa, väkisinvääntämistä, sitä kun laskee askeleita lyhtypylväiden väliä ja miettii jo tekevänsäkin aiottua lyhyemmän lenkin. Mutta sitten helpottaa, sitten tulee se fiilis mikä saa lähtemään lenkille kerta toisensa jälkeen. Se vaivattomuus kun maitohapot lähtevät jaloista ja askel on kevyt. Se tunne kun kotipihaan päästessä miettii että olisi voinut juosta vielä toisen mokoman lisää.  

Tahdonvoima on kuin lihas. Se vahvistuu joka askeleella, kun jatkat maitohapoista huolimatta.

Itsensä voittamisen lisäksi juoksuun jää koukkuun, omalla kohdallani se on myös sitä kotiäidin harvinaista omaa aikaa. Jo puolen tunnin reipas juoksu auttaa jaksamaan ja saa katsomaan asioita uusista näkökulmista. Murheet, jos niitä on, tuntuvat kovin pieniltä ja naurettavilta. Kaiken lisäksi vartalo muuttuu edukseen ja kroppa voi muutenkin paremmin. Muutaman viikon kuluttua (viimeistään) muistaa myös kehonhuollon, kuten venyttelyn merkityksen...

Ehkä jotkut rämpivät eteenpäin vain laihdutuksen tai terveyden takia, mutta väitän, että useimmat juoksijat rakastavat juoksemista.Tutkimusten mukaan juoksu alkaa vähitellen vaikuttaa aivoissa kuin huume, kipu ja ahdistus katoaa. Siitä on enää lyhyt matka riippuvuuteen.

 

 

Ihan lopuksi on vielä mainittava että sydänoireeni eivät saaneet alkuaan juoksemisesta ja punaisella tekstillä olevat kohdat ovat lainauksia Sport-lehden artikkelista. Niin ja tuo omakuvani on otettu talvella, oikeasti meillä ei ole enää lunta :)

 

 

Kommentit (1)

Vierailija

Hyvin kirjoitettu, itsekin harrastan juoksemista ja just samoilla fiiliksillä mennää!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Koti kujalla-blogissa pohditaan välillä syvällisiä, innostutaan ideoista, tehdään itse ja sisustetaan vanhaa omakotitaloa pienin, välillä tuskallisen hitainkin askelin. Olen Piia, kolmen lapsen kotiäiti, jolla on aviomiehen mielestä liikaakin ideoita ja jonka vuorokaudessa on aina liian vähän tunteja

Instagram