Mieheni mielestä on hyvä, että naisessa on kurveja ja kukkuloita eikä hän ole koskaan kannustanut minua pudottamaan painoani, päinvastoin. Ennenminkin hän on pelännyt menettävänsä uhkeat rintani ja mukavat muotoni kun olen saanut uutta puhtia painonpudotukseen. Mieheni on muutenkin niin tasainen luonne itse, että häntä suorastaan hirvittää kun saan uuden "parempaan kuntoon" -innostuksen että mihinkähän se tällä kertaa johtaa. Hän on myös itse ikäänkuin sijaiskärsijänä näinä aikoina, myönnettäköön, koska on joutunut luopumaan muun muassa perunasta. Syömme samaa arkiruokaa ja tähän vhh-elämääni ei peruna kuulu. En myöskään leivo juuri mitään näinä aikoina, en ainakaan mitään perinteisiä pullia ja piirakoita, kun en niitä itse halua syödä. Onhan toki monia vhh-herkkujakin olemassa, mutta kyllä se leipomusinnostus aina vähän kärsii, kun koittaa syömisiään tarkkailla.

Mieheni mielestä on hyvä, että naisessa on kurveja ja kukkuloita.

Elämä jatkuvan painonpudottajan kanssa voi olla välillä rankkaa, ymmärrän sen kyllä. Tiettyinä aikoina en ole voinut syödä kyläreissuilla mitään, kun kyseessä on ollut jokin tiukka ruokavalio. On ollut omastakin mielestä ikävä kieltäytyä anopin kaikista herkuista, joita hän on meitä varten sinne valmistanut. Tai siskon lasten syntymäpäivillä juoda pelkkää vihreää teetä ja sitruunavettä omasta pullosta ja ignoorata kaikki upeat Frozen-kakut ja ihanat suussasulavat sipulipiirakat. On ollut kertoja, että en ole voinut tanssireissuilla juoda tai syödä mitään muuta kuin hanasta tulevaa kylmää vettä, en edes sitä ah-niin-herkullista makuvissyä, jolla normaalisti itseäni välillä hemmottelen.

Mutta aina vaan veri on vetänyt minua aloittamaan kaiken alusta ja ryhtymään uudestaan ja uudestaan, kerta toisensa jälkeen, uudelleen kesäksi kuntoon –projektiin. Jostain syystä saan tästä innostuksesta uutta voimaa ja hyvää mieltä ja en vain kertakaikkiaan pysty olemaan aloittamatta uutta ”parempaan kuntoon” –projektia. En tee sitä kenenkään muun kuin itseni vuoksi, mieheni pitää minusta tällaisena, ystävieni mielestä olen juuri sopiva, siskoni mielestä upea ja monen mielestä varmaan ihan mukiinmenevä. Tiedän, että olen hyvä vaikka en saisi grammaakaan pois, tiedän, että en olisi yhtään parempi ihminen vaikka olisin 20 kiloa hoikempi, tai vastaavasti huonompi vaikka olisin 20 kiloa painavampi, ja tiedän, että voin olla täysin tyytyväinen itseeni juuri tälläkin hetkellä. Mutta silti, veri vetää kuntoilemaan ja syömään paremmin ja into puskee minut aina joka aamu sinne vaa’alle vaikka sitä ei kukaan edes suosittelekaan jokapäiväiseksi kaveriksi. Ja by the way, huono kaveri se onkin tällä kertaa ollut kun ei painoni ole vielä yhtään tippunut alun nestekilojen jälkeen. Minusta on siis tullut pullukka, ja tällä kertaa pysyvästi?!?!

Mukavaa viikonjatkoa! :)

(Kuvan munkit on leipomuksiani viime vapulta :P)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kevätperhosen lento seuraa Suvin matkaa tuhdista merkittävästä ylipainosta kohti kevyempää oloa. Kymmenen vuoden kilojen edestakaisin seilaaminen ja sen vaikutukset kehonkoostumukseen ovat olleet turmiolliset. Koko ylipainon ajan painonmuutokset ovat noudattaneet täsmälleen samaa kaavaa: keväisin kova dieetti ja sitä myöten kevyempi olo ja syksyllä painon kerryttäminen +7-15 kiloa, viime syksynä se 15 kiloa... ja keväällä taas dieettirumba alusta uudelleen. 

Karrikoidusti sanoen Suvi ahmii vuoroin suklaata ja sipsejä, vuoroin painonpudotusohjelmia ja kuivaa kanaa, vuodenajasta riippuen. Nyt on tavoitteena päästä parempaan kuntoon, ja mikä tärkeintä, pysyä siinä. On tarkoitus oppia pitämään itsestään niin paljon, että tämä kauhistuttava painonjojoilemisen kaava saadaan pysäytettyä. Matka parempaan oloon on pitkä ja mutkikas eikä maalia ole vielä näkyvissä..