Facebookissa saamani haaste ja tämän myötä sinne päivittämäni ylioppilaskuva saivat minut pohtimaan menneitä. Tuossa kuvassa, tuoreena ylioppilaana, nuorena naisena, jolla oli koko elämä vasta edessä, painoin lähes 40 kiloa vähemmän, itseasiassa lähes puolet vähemmän kuin nyt. Olin juuri täyttänyt 19 vuotta ja elettiin siis vuotta 2002. Olin innostunut uimisesta ja kävin kuntamme paikallisessa uimahallissa lähes päivittäin kauhomassa. Kirjoitusten jälkeen olin päässyt kesätöihin naapurikuntamme Neste-huoltoasemalle ja tein työkseni hampurilaisia ja pizzaa. Saimme työpaikkaetuna syödä yhden sämpylän ja pullan päivässä, ja välillä niin tein minäkin. Vaikka kuva kertoo kyllä ihan jotain muuta...

Pääasiassa kuitenkin elin nälässä. Ei, en siksi ettei ruokaa olisi ollut saatavilla, vaan siksi että pyrin hoikistumaan entisestään ylppäreitä varten. Joo, siis hoikistumaan siitä noin 50 kilosta mitä siihen aikaan painoin!! Tervettä?! Ei todellakaan, vaan kuulostaa mielestäni näin jälkikäteen erittäin sairaalta! 😧

Mitään todettua syömishäiriötä minulla ei ollut, mutta mitä itse ajattelen näin jälkikäteen, ehkä kärsin kuitenkin ortoreksiasta, pyrinhän syömään mahdollisimman terveellisesti. Siskoni kanssa kävimme Turussa shoppailureissussa ja kun nyt sitä reissua taannoin hänen kanssaan muistelimme, siskoni sanoi, ettei koskaan unohda sitä näkyä, minkä siellä reissussa huomasi. Hän nimittäin kulki bussista minun perässäni poispäin, ja katsahti pussittaviin housuihini huomaten, että ne olivat täysin tyhjät!! Muistan itsekin, kuinka hän kiljaisi: "missä siskoni on?!". Peppuni oli täysin mitätön, housut pussittivat tyhjää ja reiteni, jotka normaalisti ovat vahvat, olivat pelkkää luuta ja nahkaa.

Hurjaa ajatella, kuinka laiha sitä on joskus ollut. Olinko silloin tyytyväisempi elämään ja itseeni? En todellakaan! Mielestäni, silloisella nuoren naisen naiivilla ajattelutavalla ajateltuna, olisin silti saanut olla paremmassa kunnossa. Kuten aikaisemmin (jutussa "Metrin mittainen") totesin, kärsin tuohon aikaan suuresti selluliittifobiastakin. Selluliitti!! Nyt ajateltuna minulla ei tuohon aikaan ollut siitä kyseisestä ilmiöstä mitään käsitystä!

Lempeydellä katson kuitenkin tuota ylppärikuvaani. Olen kasvanut siitä valtavasti. Niin siis myös sisäisesti, en pelkästään ulkoisesti. ;) Olen oppinut olemaan itselleni armollisempi, vaikka en ole tällä hetkellä ihannemitoissani, tykkään itsestäni ja siedän selluliittejani toisin kuin nuorempana. Vaikka pyrin parempaan kuntoon, en rääkkää itseäni ja elä pelkällä porkkanalla kuten tuohon aikaan. Ja pieni ylipaino pukee itseäni mielestäni paremmin kuin luuviuluus. Olen kuitenkin vähemmän takakireä kuin tuohon aikaan, kuten siskoni joskus sanoi. :D 

Täällä edelleen suunnittelen viikonlopun tankkauspäivää. :P Itsetehty pizza on kovasti mielessä, sokerillisista pysyn edelleen erossa, se ei kaltaiselleni addiktiiville sovi. 

Makoisaa viikonloppua, nautitaan! ❤❤❤

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kevätperhosen lento seuraa Suvin matkaa tuhdista merkittävästä ylipainosta kohti kevyempää oloa. Kymmenen vuoden kilojen edestakaisin seilaaminen ja sen vaikutukset kehonkoostumukseen ovat olleet turmiolliset. Koko ylipainon ajan painonmuutokset ovat noudattaneet täsmälleen samaa kaavaa: keväisin kova dieetti ja sitä myöten kevyempi olo ja syksyllä painon kerryttäminen +7-15 kiloa, viime syksynä se 15 kiloa... ja keväällä taas dieettirumba alusta uudelleen. 

Karrikoidusti sanoen Suvi ahmii vuoroin suklaata ja sipsejä, vuoroin painonpudotusohjelmia ja kuivaa kanaa, vuodenajasta riippuen. Nyt on tavoitteena päästä parempaan kuntoon, ja mikä tärkeintä, pysyä siinä. On tarkoitus oppia pitämään itsestään niin paljon, että tämä kauhistuttava painonjojoilemisen kaava saadaan pysäytettyä. Matka parempaan oloon on pitkä ja mutkikas eikä maalia ole vielä näkyvissä..