Aloitin tämän Rouvakilot veks- projektin noin kuukausi sitten. Hyvinvointi ja terveydestä huolehtiminen on minulle tärkeää. Se on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Lisäksi olo, mikä tulee puhtaasta ruuasta- liikunnasta- unesta on mitä mahtavin. Haluan huolehtia itsestäni. Rouva kilot veks- projekti käynnistyi (niin kuin otsikosta saattaa nokkelimmat päätellä ;D) kiloista jotka kertyivät salakavalasti papin aamenen jälkeen ja projektin lähtösyy oli puhtaasti ulkonäkökeskeinen. En kokenut oloani hyväksi…enkä riittäväksi…

Noh, nyt kun tätä projektia on jonkin aikaa kulunut ja monen moista ajatusta ilmoille noussut olen huomannut ettei mikään muutu vaikka kuinka kiristyy ja piristyy. Tässä on meneillään jotain syvempää.

Aikoinaan kun hyppäsin työelämästä pois ottaakseni aikaa itselleni ja pohtiakseni mitä työelämältä ihan oikeasti haluan tein todella syvän matkan itseeni, todella syvän. Rupesin yksitellen käymään mieleni oikkuja läpi. Pikku hiljaa, muuri muurilta, oikku oikulta sain käsiteltyä itselleni luomia negatiivisia uskomuksia: ”Liian tyhmä yliopistoon”, ”liian laiska”, ”äly ei riitä”, ”juna meni jo, ei kannata”, ”kaikki on myöhäistä”.

Mielen lukkojen purkaminen oli todella vaikeaa ja äärettömän tunnepitoista. Lopulta kun läpimurto tuli, olo helpotti. Voi kuinka se helpotti. Tässähän ollaan ihan kelpo kansalaisia, eikä laisinkaan tyhmiä tai vajaa älyisiä. Yliopisto-opinnot toivat minulle itsevarmuutta ja arvokkuuden tunnetta, mutta vain hetkellisesti.

Toissa päivänä huomasin jälleen olevani romahtamispisteessä. Mitä nyt taas? Eikö tämä asia pitänyt olla jo loppuun käsitelty?

Aikani peukkuani imeskeltyä ja ajatuksia puolisoni kanssa vaihdettua oivalsi, että olin tekeytynyt niin vahvaksi läpäistyäni ”älyllisesti vajavainen”-uskomuksen, etten ollut ymmärtänyt kiinnittää muihin mieleni solmuihin huomiota. En ollut ymmärtänyt ettei mikään muutu vaikka keräisin titteleitä titteleiden perään loppuelämäni ajan, tai vaikka laihduttaisin 10kg, en siltikään riitä.

En riitä, jos en ihan oikeasti hyväksy itseäni kaikkine hyvine- mutta myös huonoineen puolineen. Jokainen oikku, jokainen muhkura, jokainen suuttuminen, jokainen kyynel, jokainen vitsi tekee minusta minut. Ei se, mikä olen ammatiltani tai paljonko painan tai miltä näytän.

Tunteet tulevat sisältä päin. Onnellisuus tulee sisältä. Itsensä hyväksymisestä.

Mutta miksi se on niin pirun vaikeaa? Miksi sitä on niin tavattoman hankalaa olla itsensä kamu ja kohdella itseään yhtä kunnioittavasti mitä muita ihmisiä kohtelee?

Mitä kaikki ajattelee, on hyvin tyypillinen ajatus, meillä monella. Mistä se kumpuaa, onko se yleistä hyväksynnän hakua ja pelkoa siitä että jää ulkopuolelle? Voiko perimmäinen syy olla hylkäämisen pelko? Täytyy miellyttää ettei vain jää ulkopuolelle. Tavattoman raskasta ja energiaa vievää touhua.

Uskon että ihmisen perustarpeet on tulla nähdyksi, kohdatuksi ja kuulluksi. Ihminen tarvitsee arvostusta. Mikäli tämä ei toteudu alkaa ongelmat. Jätämme niin paljon tekemättä sen takia, ettemme vaan menetä tätä ”arvostusta”. Mutta voiko ollakin, että se mitä uskot ihmisten sinussa arvostavan tulee mielen omista sopukoista. Se on mielikuvituksen tuotetta. En voi ryhtyä bloggaamaan, mitä sitä nyt ex-yläastekaverin kummin kaimakin ajattelisi. En voi harrastaa telinevoimistelua, olen aivan liian vanha siihen, en uskalla laittaa tätä kuvaa sosiaaliseenmediaan ettei joku luule minua itserakkaaksi jne.

Uskon kuitenkin, että kaikista ihailluimpia henkilöitä on aidot ihmiset. Sellaiset, jotka uskaltavat näyttää omia heikkouksiaan ja nauraa itselleen. Sellaiset jotka ovat aidosti sitä mitä ovat.

Miksikö?

Koska heidän ei tarvitse esittää mitään, he ovat sujut itsensä kanssa. Heidän ei tarvitse nostaa itseään toisten yläpuolelle piiloutuen jonkin, esimerkiksi tittelin taakse. He voivat esitellä itsensä Pirkkona, ei yhteiskuntatieteiden professorina-10 lapsen äitinä- liikuntatoimikunnan puheenjohtajana joka harrastaa triathlonia jonka nimi on Pirkko.

Enkä tällä tarkoita sitä, että itsensä tulisi pienentää sen takia ettei kukaan vaan ahdistu, ei todellakaan! Saavutuksista ja menestyksestä tulee olla ylpeä ja sen saa todellakin näyttää koko maailmalle, juju on siinä, miten kohtaat toisen ihmisen ja suhtaudut häneen. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?

Ja miten tämä kaikki liittyy rouva kilot veks-projektiin? Siten, että hoksasin, ettei se muuta loppujen lopuksi yhtään mitään, olen minä sitten 5kg lihavampi tai laihempi, ei jos en käsittele sitä oikeaa tarvetta sille miksi minä haluan laihtua. Ehkä syy on loppujen lopuksi siinä että pelkään hylätyksi tulemista ja sitä etten kelpaa? Kenelle en kelpaa? En tiedä, itselleni? Ehkä pelkään että menetän kontrollin ja lihoan. Ehkä pelkään että paisun yhtä isoksi mitä olin yläasteella, en tiedä. Työstän asiaa.

Nämä on mielestäni äärettömän mielenkiintoisia asioita. Ihmisen mieli on ihmeellinen. Niin täynnä eri solmuja ja lukkoja. Uskon kuitenkin, että kaikki kyllä setviintyy kunhan uskaltaa vain pysähtyä ja tarkastella itseään. Uskaltaa ihan oikeasti kohdata sen syyn miksi kokee riittämättömyyttä, häpeää, ahdistusta. Samassa veneessä täällä kaikki ollaan ja jokaisella on omat oikkunsa ja heikkoutensa. Ne tulee vain hyväksyä olemassa oleviksi ja pyrkiä kehittämään ja työstämään niitä.

Peace and love ;)

Rakkaudella:

Katri

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tamperelaistunut Etelä-Pohjalainen joka kokeilee rajojaan, kompuroi, hyppää, nauraa, rakastaa ja välillä pysähtyy miettimään syntyjä syviä. Sydäntä lähellä ovat kaikenlaiset self-help kirjat, valokuvaus, koirat, kosmetiikka ja juoksu (yritän myös hurahtaa kuntosaleiluun ;) ). Tervetuloa seurailemaan sarkastisella huumorilla höystettyä blogiani :)