Sain vasta yllä olevan kommentin lukijalta. (Kiitos Jaana B) Niin kauniisti sanottu - ja niin totta. Ei meillä koskaan kotona mitään ylellisyyttä ollut, eikä täydellistä, mutta eipä lapsi muuta tarvitse kuin turvalliset vanhemmat ja rakkautta.

Jaana B:n kommentti, tapahtumat omassa työssä ja juuri lukemani artikkeli Anders Breivikin lapsuudesta (todella mielenkiintoinen, suosittelen, tässä suomeksi) synnyttivät tämän postauksen. Aihe on melkein liian lähellä työarkea ja melkein liian raskas kirjoitettavaksi. 

Juuri siksi pakko kirjoittaa.

 

 

En ole oikeastaan mikään hurja liputtamaan lasten oikeuksien puolesta.

Lasten ei aina tarvitsekaan tietää kaikkea eikä olla mukana päättämässä asioita. Lapsilla ei voi olla aikuisten oikeuksia.

Mutta lapsilla on yksi ylivoimaisen tärkeä oikeus; olla lapsi. 

 

Ja siitä oikeudesta meidän aikuisten on pidettävä huoli. Meidän on asetettava rajoja, neuvottava ja annettava turvaa. Mun on työni puolesta pakko kysyä mitä äiti ja isä tekee suuttuessaan. Mun on pakko kysyä mistä mustelma on tullut. Mun on pakko haluta kuulla lisää. Vaikken siedä lasten hyväksikäyttöä, se on ehkä pahinta mitä voin kuvitella.

Juuri siksi mun on pakko miettiä miksi lapsi ongelmakäyttäytyy. Ehkä 8 -vuotiaalta tytöltä ei koskaan ole kysytty, ehkä hän ei ole koskaan uskaltanut sanoa. Tai edes 12-vuotiaalta. Eikä ehkä ikinä uskallakaan sanoa jollei kukaan kysy. Ehkä pieni tyttö on joutunut piilottamaan pienen verisen yöpaitansa ja pelänyt kuollaksensa. Ehkä äiti on uhattu tappaa jos tyttö kertoisi jollekin. Ehkä tyttöä on käytetty hyväksi koko ala-asteen ajan. Ehkä vain kerran. Ehkä hän ei ole pystynyt keskittymään kouluun koko ala-asteen aikana.

Ehkä pieni poika kiusaa muita, sillä hän ei ole kotona muuta oppinut. Ehkä hänen on vaikea saada kavereita, sillä hän ei osaa olla muiden kanssa. Ehkä häntä ei ole pidetty sylissä, ehkä hänelle ei ole hymyilty eikä koskaan juteltu ystävällisesti. 

Kuulostaa keksityiltä tarinoilta, mutta todellisuus on usein taruakin ihmeellisempi, valitettavasti. Lapsiin kohdistuu juttuja, joita tekijäkään ei välttämättä hyväksy, muttei osaa nähdä tekojensa vakavuutta tai seurauksia. Ja näistä lapsista kasvaa suurimmalla todennäköisyydellä huonosti toimivia aikuisia, jollei kukaan puutu.

Me voimme ihan oikeasti pelastaa jonkun elämän. Kuka tahansa, joka epäilee vähänkin. Jollet voi jutella suoraan lapsen kanssa, kerro huolesi eteenpäin jollekin, joka voi. Jollet uskalla soittaa lastensuojeluun, soita vaikka lähimpään neuvolaan ja juttele vaikka juuri kouluterkkarin kanssa. Älä jätä lasta yksin.

 

 

Meille vanhemmille maailman tärkeintä on tietysti omat lapsemme ja voimme aika pienelläkin vaivalla antaa sen kaikkein tärkeimmän, pohjan tulevaisuudelle. Parasta mitä vanhempi voi tehdä on rakastaa ja olla lähellä. Olla niin, että lapsi tietää että olet. Vaikka mikä tulisi. Olla kiinostunut ja kysyä joka päivä mitä lapsi on touhuillut, mitä miettii. Vanhemman ei tarvitse tuputtaa seuraa, ei pakottaa tekemään yhdessä, ei lahjoa. Lähde mukaan lapsen leikkiin kun lapsi sitä pyytää, se tuskin kestää kovin kauaa. Usein lapselle riittää, että olet ja rakastat.

 

Mutta sano lapsellesi, että äidille (tai isälle) täytyy kertoa kaikki. Etenkin jos joku toinen aikuinen väittää, että se on salaisuus.

Ja sano teinillesi, ettei vanhemmille tarvitse kertoa ihan kaikkea mitä kavereille, mutta vanhemmat ovat aina pienimpienkin ongelmien ratkaisua varten.

Ja käyttäydy niin, että lapsi tietää sen.

 

 

 

Saa muuten mieluusti kertoa miten Suomessa kouluterveydenhuolto toimii asian suhteen! 

Meillä kysytään ekaluokkaa aloittavilta sekä kolmasluokkalaislta. Että mitä vanhemmat tekevät suuttuessaan esimerkiksi. Itse pidän kolmasluokkailaisille myös koulutunnin ennen kahdenkeskeisiä juttutuokioita; jutellaan mikä on aikuisten ja lasten välillä sallittua ja mikä ei. 

 

Aihe on mulle ihan supertärkeä ja lähellä sydäntä, joten olen tosi onnellinen jos kirjoittelette ajatuksia. <3

Ja ollaan hyviä noille pienille ihmisile, jotta niillä olisi hyvä olla itsensä kanssa loppuelämänsä. 

 

Kommentit (38)

Jenni

Loistava kirjoitus! Itse rakastaa lapsiaan yli kaiken ja haluaa noille pienille ihmisille vain kaikkein parasta, olla se turvallinen syli. Kyyneleet tulee kun tietää, että todellakaan kaikilla lapsilla ei asiat ole niin hyvin. Kamalinta on kun kohtelu tulee omilta vanhemmilta, joita lapset aina rakastavat ehdoitta.

Johanna Kalastajan vaimo
Liittynyt3.12.2012

Mullekin tekee niin pahaa huonosti kohdellut lapset että vaikken muuten mikään väkivaltainen ole (hehe) niin usein mietin että voisin lyödä niitä tyyppejä jollain kättä pidemmällä (ja vahvemmalla).

Wendy

Kauniisti kirjoitettu<3 Itse myös viimeaikoina olen kiinnittänyt huomiota miten itse käyttäydyn ja miten voisin saada sen hyvän keskustelu kontaktin oman lapsen kanssa joka on nyt yhtäkkiä kasvanut henkisesti niin paljon, etten pysy mukana. Tärkeintä on olla läsnä ja antaa aikaa lapselle. Rakkautta ja huomiota, niillä uskon, että lapsistani kasvaa tasapainoisia aikuisia. :)

Vierailija

kiitos tästä! itselläni on kokemusta sellaisista vanhemmita, joiden psyykkiset ongemat oli sellaisia, ettei ne olleet välttämättä kovin näkyviä (mm. paranoia), mutta jotka vaikutti siten, että oma työkyky on alentunut ja ihmissuhteissa on vaikeaa. olen usein miettinyt, että asiani olisi voineet mennä paremminkin, jos jo ennen omia näkyviä ongelmia olisi ollut joku aikuinen esim. naapuri, joka olisi väillä kysynyt miten menee ja osoittanut, että asioillani on väliä. juuri se on tärkeää, että pienilläkin teoilla on väliä.

Johanna Kalastajan vaimo
Liittynyt3.12.2012

Niinpä ja juuri tollasia pikkujuttuja on paljon, mitkä saattavat vaikuttaa tosi suuresti kaikkeen. Esim. äiti, joka kotona puhuu aika rumasti toisista aikuisista johtaa helposti lapseen, joka jostain syystä on jatkuvasti konflikteissa koulussa, ehkä puhuu rumasti muille mutta tuntee itse tulevansa kiuastuksi.. Sellaisia vähän hämäriä syitä, joilla on isot vaikutukset. Niin paljon lähteää kotoa. Yleensä mun mieelstä on huippua että kaikki ovat erilaisia ja lapset saavat poimia ne omat pienet negatiivisetkit nyansinsa koti-ilmapiiristä, mutta joskus ne saattavat olla vähän liian tuhoisia.

Mirja

Hyvin kirjoitettu! Minusta ongelmana saattaa olla usein se, että lapsi/lapset ovat ehdottoman solidaarisia vanhemmilleen, vaikka nämä olisivat väkivaltaisia. Lisäksi jos lasta on kohdeltu huonosti, miten hän yhtäkkiä pystyisi luottamaan hoitajaa, psykiatriin jne. Luottamuksen rakentaminen vaatii todennäköisesti hyvin pitkän ajan, jotta lapsi oppii luottamaan uuteen ihmiseen.

Ja Breivikin tapauksessa olen kysellyt itseltäni, missähän isä luurasi.

Johanna Kalastajan vaimo
Liittynyt3.12.2012

Totta, hyvä pointti! usein, etenkin pieni lapsi saattaa kuitenkin (oman kokemuksenkin mukaan) vastata aika impulsiivisesti ja tapansa mukaan kertoa totuuden; jos vanhempi tukistaa, on pelottava, lyö; ei lapsi aina tule ajatelleksi ettei sitä saisi sanoa tai että hän sanoisi jotain "luottamauksellista". Siksi kannattaa ainakin kokeilla kysyä. :) Plus että etenkin ammattilainen tunnistaa myös helposti eleistä, ilmeistä ja vastaamattomuudesta, jos lapsi kokee kysymykset epämukaviksi.

Eihän lasta voi eikä saa painostaa "puhumaan", vastaus saattaa vaatia vuosia, mutta onpahan joku ainakin välittänyt ja kysynyt. Lapsi saattaa antaa vastauksen omalla tavallaan ja joskus, jos lasta on kielletty puhumasta, voi lapselle antaa paperin ja kyniä. Moni lapsi kertoo piirtämällä. :)

Vierailija

Tosi hyvä kirjoitus Johanna! Liikutuin, sillä itselläni on kokemusta ei-niin-hyvästä perheestä ja olen joutunut kokemaan elämäni aikana kaikenlaista. Toisaalta olen siitä vain kiitollinen, sillä uskon pystyväni helpommin tiedostamaan lasten tarpeet ja tiedän, miten äärimmäisen tärkeää on muistaa halata ja sanoa välittävänsä. 

Johanna Kalastajan vaimo
Liittynyt3.12.2012

Meinasin kanssa sanoa, että kovista kokemuksista saattaa myös vahvistua ja kasvattaa itselleen todella kauniita piirteitä, herkistyä varmaan. Että eihän se aina hajota. :) Niinkuin hyvässä kodissa kasvaneesta saattaa tulla "hajallinen" aikuinen... Eipä kukaan meistä varmaan ihan normaalikaan ole eikä kasvatukseen ole yhtä oikeaa, varmaa kaavaa.

Catherine

Niin hyvä teksti sinulta jälleen! Enpä ole kuullut, että suomalaiset terveydenhoitajat kysyisivät lapsilta, mitä vanhemmat tekevät suuttuessaan - en tosin ole terveysalan ammattilainen, joten tämä on mutu-tietoa. Olisi kyllä hyvä kysymys esitettäväksi.

Voi miten pienestä lapsen selviytyminen usein onkaan kiinni! Juuri se yksi, ehkä ainoakin, turvallinen aikuinen voi olla se, jonka avulla elämä menee eteenpäin. Se voi olla vaikkapa juuri kouluterveydenhoitaja, joka osaa esittää juuri oikeat kysymykset. Tai se voi olla naapurintäti tai kummitäti, joka pitää sylissä ja juttelee; osoittaa että joku välittää. Oma äitini oli välinpitämätön ja väsynyt ison perheensä keskellä, mutta minua pienintä hoivasivat teini-ikäiset isosiskot, jotka ovat vieläkin niitä läheisimpiä. Mitähän minusta olisi tullut ilman heitä? Nyt minusta ainakin tuli leijonaemo, joka antaisi vaikka henkensä omien lastensa puolesta :)

Johanna Kalastajan vaimo
Liittynyt3.12.2012

Niinpä; ja kaikki vaikuttaa... Ympäristö, oma luonne ja oman mielen kiemurat, miten kukakin mihinkin reagoi ja millaiseksi aikuiseksi kasvaa... eihän siihen edes pakosti vaadita vanhempia, jos joku muu tarjoaa turvaa. :)

Terkkari

Terkkari tässä moi! :) Oma työkokemukseni on juurikin kouluterveydenhuollosta ja neuvolasta. Minkälainen äiti/isi on suuttuessaan? Mitä vanhemmat tekevät, kun itse olet tehnyt väärin? Äärettömän hyviä, rutiiniksi muodostuneita kysymyksiä myös itselleni. Ja mahdollisimman avoimesti vanhempien kanssa niistä vastauksista keskustellaan. Toki lapsen etu aina edellä, on tilanteita, jolloin on paras ryhtyä muihin toimenpiteisiin.

Kiitos Johanna, tosi tärkeistä asioista kirjoitat!

Ehjäksikoottu

Kaunis kirjoitus! Itse olen elänyt lapsuuteni sekä fyysisen että henkisen nyrkin alla. Siksi kannustan aikuisia huomaamaan ja välittämään lähellä olevista lapsista, ei sulkemaan silmiä kauheudelta kuten kaikki lähipiirissäni tekivät nähdessään 3-vuotiaan minut.

Samaan aikaan lähetän myös toivoa. Rikottu lapsuus ei tarkoita rikottua tulevaisuutta. Minusta ja sisaruksistani kasvoi välittäviä ja herkkiä aikuisia, se vaati vuosien terapiatyön mutta osoittaa että huonon lapsuuden eläneistä ei tarvitse kasvaa jollakin tavalla "häiriintyneitä" ihmisiä.

Johanna Kalastajan vaimo
Liittynyt3.12.2012

Kiitos toivosta <3 Ja kiitos muistutuksesta, sitä on aina. Rkkonaisista kokemuksista voi tosiaan syntyä kauniimpi lopputulos kuin "ihan perus" kodista. Kiitos kommentista!

Iiris

Ihanasti kirjoitettu! Oma lapsuuteni meni psyykkisesti sairaan äidin elämän pyörteissä henkisen ja fyysisen väkivallan uhrina. Äiti myös kiristi valehtelemaan mustelmia ja kaikenlaista, mitä ei varmaan enää edes muista. Mulla on nyt kolme rakasta lasta ja olen joutunut opettelemaan äitiyden ihan kantapään kautta, koska mulla ei ole ollut mitään kokemusta normaalista perheestä. Räiskyvä olen, kyllä mä valitettavasti korotan ääntäni liiankin usein ja harmittaa se. Kaikenlaista tässä on koettu, ehkä viimeisin se kun vauvalla murtui jalka sisaren kaatuessa hänen päälleen (Suomessa käynnistyy aika massiivinen tutkinta jos alle 1-vuotiaalla todetaan murtuma, poliisit yms.) ja tietenkin syytän itseäni tapahtumasta joka oli kuitenkin täysi vahinko. Mutta minusta tärkeintä kaiken keskellä on säilyttää yhteys lapseen, luottamus! Meidän syksyllä koulunsa aloittava on erityisen hankala ja joskus mikään puhe ei auta tietyissä tilanteissa jos hän päättää olla kuuntelematta, silloin meillä käydään sanasotaa, mutta jälkeenpäin halataan ja sovitaan asia. jokaisella vanhemmalla on suuri vastuu ja nykyään näkee niin monenlaisia perheitä ja kasvatusta. Toiset ei päästä lapsia silmistään ja toisten lapset kulkee yksinään ulkona iltamyöhään. Missä menee se raja olla huolissaan? Onhan lapsetkin erilaisia, jokainen äiti tuntee oman lapsensa parhaiten.

MaaritN

Oikein tärkeä aihe sinulla käsittelyssä! Itse tapaan lapsia ja nuoria hammashoitotyössä. Siinäkin herää monesti ajatus, että lapsen asiat eivät ole hyvin ja yhteydenottoa neuvolaan ja lastensuojeluunkin olen ottanut. Hoitamaton olemus, suun puhtaus ja terveys ym. Ne kyllä huomaan, mutta sanojen asettelu vaan on vaikeaa. En koe olevani erityisen taitava keskustelemaan. Millaisia kysymyksiä esitän jotta keskustelua tulisi? Onko hyviä ideoita?

Tuuli

Tästä aiheesta oli juuri maanantain MOT:ssa Ylellä aika pysäyttävä juttu. Jossakin on Suomessa pahasti jotakin vialla, kun tätä juttua kuunteli. Sitä byrokratian määrää ja työntekijöiden mitoitusta esimerkiksi lastensuojelussa en vain voi ymmärtää. Yhdellä työntekijällä saattaa olla asiakkaana yli 100 perhettä. Nyt pelätään, että kohta sattuu uudelleen jokin tragedia, vaikka kaikenlaisia työryhmiä Eerikan tapauksen tiimoilta on perustettu jo neljän vuoden ajan. Mikään ei taida silti olla täällä muuttunut.

Hyvä aihe, opiskelen itsekin alalle :)

Kirsi

Kirjoitit tärkeästä aiheesta. Ymmärrän hyvin ajatuksesi siitä, että toisaalta  ei haluaisi kohdata näin ahdistavaa asiaa mutta aikuisen on velvollisuus kysyä, puuttua asiaan jos epäilee lapsen voivan huonosti. Joskus tarvitaan vain yksi ihminen joka huomaa tilanteen ja se voi olla sysäys lapsen parempaan elämään. Usein ihmiset piiloutuvat asioiden edessä, ei haluta / uskalleta  puuttua jos ollaankin väärässä. Mitä sitten jos selviää, että lapsella olikin kaikki hyvin? Ei haittaa, sehän on meidän jokaisen toive.

Sivusta seurannut surullinen

Mitä aiheuttaa äiti, joka on kauan toivonut lasta, lopulta saa sen, jää yksinhuoltajaksi, rakastaa lastaan niin, ettei voi ja uskalla kieltää lapseltaan mitään? Kieltää, mutta ei pidä kiellosta kiinni, uhkaa viikkorahan menetyksellä, mutta kuitenkin antaa. Lapsi saa valita syömisensä ranskalaisten, nakkien, pipareiden, pizzojen kesken, suklaata saa ennen ruokaa eikä sitten ruoka maita. Äiti kuitenkin rakastaa, mutta rakastaako hän vain sanoja Äiti/Oma lapsi eikä tajua miten rajat tuo rakkautta ja turvaa. Sanokaa te ammattilaiset, en usko, että näitäkään tapauksia on nykyisin aivan vähän.

Jaana B

Sinulla on sydän paikallaan ja sitten tarvitaan näitä tekoja. Enpä uskonut, että kommenttini saisi näin hienon jutun aikaiseksi!

Oikeasti aikuinen

Kaunis ja oikeaan osuva tuo kommenttisi Jaana B. Sen sanoma sopisi kaikkiin kasvatusoppaisiin ja tärkeäksi muistutukseksi meille kaikille aikuisille. Huolenpito, rajat ja rakkaus, niissä on elämän tasapainon avaimet.

Kiitos Johanna viisaista ajatuksistasi. Kauniisti osaat aina asiasi sanoittaa. Katselin juuri Fitnesspäiväkirjojen uusimman jaksosi. Olet elämän perusasioiden kaunis lähettiläs. Tänä tuhansien aktiviteettien aikana yksinkertaiset perusasiat unohtuvat. Tai niitä ei pidetä minään. Kiitos että nostat oikeita asioita esiin: pieni voi olla kaunista. Laatu korvaa määrän. Että elämä on.

Kaunista kevään jatkoa <3

terveisin

Oikeasti aikuinen

Vierailija

Lyötyä ei kannata lyödä! Lasten parasta olisi myös ja viisasta ettei liikaa seksikkyyttä tuotaisi esille .Luonnollisuus on kauneinta ja siihen ei tarvitse muotojaan näytellä.

Kirsi H

Hei Johanna, kiitos kirjoituksestasi! Olin jo aiemmin lukenut Anders Breivikin lapsuudesta kertovan pysäyttävän kirjoituksen. Työskentelen lastensuojelussa, jossa totuus ja tapahtumat ovat niin usein tarua ihmeellisempää. Mutta myös niin, että näkee ihanan muutoksen lapsissa, kun saavat hoivaa ja huolenpitoa osakseen. Aika monella ammattilaisellakin voi olla takanaan vaikeuksia, joista on selvitty ja myöhemmin kouluttauduttu toisten auttajaksi. :)

Vierailija

Katsoin äsken uusimman videopäiväkirjasi, voi että oli taas sympaattinen jakso ja samalla aikamatka omaan lapsuuteen (tosin kauemmaksi kuin sinun lapsuus) mutta 60 luvun lapsilla oli varsin samanlaista. Paljon ulkoilua, retkeilyä. Terveellistä yhdessäoloa. Lapsena opittu liikkumisen malli kantaa pitkälle elämässä ja siirtyy perintönä omille lapsille.

Ihana kuulla että Norjassa ei olla liian nuorena (jopa alle kouluikäisenä kuten täällä suomessa) sitouttamassa tiettyihin harrastuksiin  vaan annetaan lapsen kypsyä ja löytää omat kiinnostuksen kohteensa. 

Vierailija

Kiitos erittäin hyvästä kirjoituksesta. Olet varmasti terkka, joka aidosti välittää ja kuuntelee. Olen myös itse terkka, kokemusta jonkin verran kouluista, mutta pääasiassa lastenneuvolasta. Mielestäni Suomessa on ikävä kyllä menty huonompaan suuntaan terveydenhoitajan työssä. On laajoja ja suppeampia tarkastuksia (toteutuu todellisuudessa heikosti), käyntien sisällöt on tarkasti määritelty ja lomakkeita päälle vinopino. Kaikille kaikki periaatteella epärealistisella ajalla ja asiakasmäärällä. Olen heittänyt suurimman osan kaavakkeista menemään ja päättänyt keskustella jokaisen perheen kanssa heille tärkeistä asioista. Nimenomaan se arki ja arjen jaksaminen, lasten kasvatus nousee suurimpana esiin. Enemmänkin mielestäni täällä pitäisi panostaa siihen, miten kynnystä yhteydenotosta neuvolaan tai kouluun saisi madallettua eikä käynti olisi vaan asetuksessa määritelty tunti vuodessa.

Mutta jaksaa tätäkin työtä, kun näkee paljon välittäviä vahempia ja onnellisia lapsia. Kyllä sitä hyvääkin onneksi on:)

Vierailija

Toivottavasti kouluterveydenhuolto on parantunut sitten 80-luvun. Silloin tarkoitus oli pikemminkin nöyryyttää meitä lapsia. Ensimmäisillä koululuokilla 1-4 terveystarkastuksessa pakotettiin riisumaan pikkuhoususilleen koko terveystarkastuksen ajaksi, koska "ei me voida mitään muuten mitata" ja sitten mitattiin vain pituus... Terveydenhoitaja oli vanha täti, joka hieroi käsiä yhteen ja tuumasi, että "nyt tulee hauskaa", kun saavuttiin porukalla odottamaan vastaanottoa. Tytöt menivät ensin "pukuhuoneeseen", jossa kaikkien piti samantien riisua ja sitten odotella puolialasti vastaanottoa. Sen jälkeen pojille sama homma. Todella karmivaa, vasta jälkikäteen olen tajunnut tämän ja kun on juteltu muiden ikätoverien kanssa, niin kaikki muistavat tämän. Oksettaa koko ajatuskin. Nykyisin tuollaisesta toiminnasta saisi varmaan jo jonkin huomautuksen vähintään. Mitään käyttäytymiskysymyksiä ei tosiaankaan kysytty tai muuta, mikä olisi ehkä ollut olennaista. Seiskaluokalla puolestaan terveydenhoitaja kurkki housuihin, että onko siellä nyt mitään karvoja ollenkaan, kun rinnat on vain A-kuppikokoa. Että kohta aloitetaan hormonihoidot, jos ei ala pian tapahtua! Huh, huh. Toivon TODELLA, ettei tämänkaltaisia rouvia enää kouluterveydenhuollossa ole.

Vierailija

Lapsilla on ihan yhtä suuri oikeus yksityisyyteen kuin aikuisillakin ja etenkin omien vanhempien tulisi turvata se yksityisyys, eikä käyttää lapsia itsensä jatkeena ja jakaa heistä kuvia etc. netissä. En ikinä tule ymmärtämään niiden aikuisten itsekkyyttä, jotka eivät lastensa yksityisyyttä kunnioita, saati turvaa. Vielä vaikeampaa on ymmärtää sitä tekopyhyyttä, että hurskaasti julistetaan lasten oikeuksista samalla kun itse niitä poljetaan.

Satutettu

Niin täydellinen kirjoitus aiheesta ja täyttä asiaa! Monet ihmiset eivät pysty näkemään toisen ihmisen tunteita, eikä lukemaan käyttäytymistä. Lapsilta vielä käyttäytyminen yleinsä tulee vastustamisena tai etäisenä käytöksenä. Olen itse kamppailut pienenä avioero perheessä, jossa molemmilla vanhemmillani oli käsittelemättömiä asioita menneisyydestä. Se vaikutti suuresti veljiini olivat tottelemattomia, agressiivisia,etäälle työntävä ja välillä väkivaltaisia. Paljon oli kotona riitaa ja tappelua lasten kesken, johon äitimme ei jaksanut masentuneena puuttua. Jossain vaiheessa tilanne ajautui siihe, että koulussa otettiin sosiaaliviranomasiin yhteyttä. Sosiaali työntekijät puuttuivat asiaan ja huostaan ottivat minut, joka oli pelastus minulle, mitä en siinä vaiheessa ymmärtänyt. Olin tietenkin peloissani, vieraassa paikassa, missä oli muitakin lapsia, jotka ovat paljon pahempaakin kokenut. Ilmapiiri perhekodissa oli jännittynyt ja sekava, joka tietenki huokui meistä kaikista kaltoin ja pelon kohdelluista nuorista. Sen ainoastaan pystyi korjaamaan aikuisilta saadut rajat, tuki, välitys siitä miten voi ja turvallinensyli. Alussa kamppailin ohjaajia vastaan. Kaipasin tuttuun tuskalliseen kotiin miettien että olen muuttunut ja koti asettelu sujuisi paremmin. Lopulta tajusin noin 3 vuoden sijoituksen jälkeen, että vika ei ollutkaan minussa vaan kotona. Pitkään hoitajat joutuivat toistamaan, sitä että he välittävät ja rakastavat minua. Kehttyessä nuoreksi aikuiseksi, ymmärsin vuosien varrella vasta sen että sosiaali työntekijät pelastivat minut. He antoivat minulle uuden mahdollisuuden.

Kirjoituksesi veti tunteisiin, josta päädyin kirjoittamaan piene tekstin itsestäni. Kiitos sinulle muistutuksesta siitä, että kaikesta selviää. Niiden pienten lasten onneksi on sinun kaltaisia ihmisiä jaksamisia sinulle töihin. Työsi on erittäin tärkeää!

Äiti*4

Minusta on hienoa kun lapselle on tapahtunut vahinko, esim kaatunut pulkkamäessä. Sairaanhoitaja menee lapsen kanssa kaksin ensin toimenpide huoneeseen. Hetken kuluttua tulevat pyytämään vanhemman/ vanhemmat turvaksi. Eka kerralla hämmästyimme toimintatapaa mutta seuraavalla kerralla emme. On hyvä että hoitaja keskustelee kaksin ensin lapsen kanssa mitäkin tapahtunut. Tällöin lapsi uskaltaa toivottavasti kertoa totuuden.

Vierailija

Hieno kirjoitus ja niin tärkeästä aiheesta! Omaa lapsuuttani varjosti äidin alkoholismi, jota tietenkin me kaikki piilottelimme ja häpesimme, ihan kuin se olisi ollut meidän lasten vika. Äiti oli juovuksissa muös hyvin aggressiivinen isää kohtaan, joten olen joutunut poliisia soittamaan kun äiti heilui veitsi kädessä, pelkäämään olen joutunut myös, samoin veljeni. Molemmat veljeni kanssa kärsimme jonkinlaisista traumoista ja meidän välimme ovat tänä päivänä erittäin huonot, surullista!

Lapsella on oikeus turvalliseen kotiin ja vanhempiin sekä nimenomaan oikeus lapsuuteen. Surullista, että tämä ei kaikkien lasten kohdalla toteudu, mutta toivottavasti me aikuiset puutumme asiaan jos näemme lasta kohdeltavan kaltoin. Sinä vaikutat aivan huipputerkalta, olisipa minunkin lapsuudessani olleet terkat tuollaisia!

Riikka

Meidän koulu on pieni kyläkoulu, sama jossa minä itse kävin ja isäni aikoinaan. Alle 40 oppilasta koko koulussa. Sanomattakin selvää että näin pienessä koulussa lapsen kotielämä tulee esille aivan eri tavalla. Kaikkiin lapsiin suhtaudutaan yksilöinä ja yhteydenpito kotiin on erittäin tiivistä. Lapsi saa myös omiin, yksityisiin, askarruttaviin asioihin apua heti halutessaan. Saman avun saa myös heti jos suru puserossa näkyy ulospäin. Esimerkkinä voin sanoa että kun oman eron lopputulokset alkoivat oireilla lapsessa n.8 vuotta eron jälkeen, koulusta saatiin suurin apu. Mutta niin kuin liian monet pienet koulut, tämäkin koulu lopetetaan 3 vuoden päästä. Harmittaa että vaikka opetuksen resurssit varmasti kasvavat, menetetään turvallisuudessa todella paljon.

am

Hyvä aihe! Itse teen myös töitä auttamisammatissa, tosin nuorten parissa. Lyhyen aikaan tein töitä myös lasten palveluissa. Jotenkin musta tuntuu, että tällaiset perheiden ongelmat saavat nykyisin usein muodon "lapsen/nuoren ADHD" tms. Palvelut ovat ruuhkautuneita ja monesti tuntuu, ettei kellään ole aikaa paneutua lapsen tai nuoren tilanteeseen kunnolla, ja heitä siirrellään palvelusta toiseen tai auttajalta toiselle. Tällöin nähdään vain pintapuoliset asiat. Lasta ja nuorta katsotaan usein vain yksilönä ja tällainen perheen ym ympäristötekijöiden huomiointi ei aina kuulu niin vahvasti auttamistahojen kulttuuriin edes. Poikkeuksia toki on mutta mielestäni tällainen suuntaus on selvästi havaittavissa ammattikentällä! Perheena asioista saatetaan ohimennen kysyä, mutta se että ihan oikeasti oltaisiin valmiita kuulemaan ja annettaisiin tälle aikaa että riittävä luottamus kertomiselle ehtisi syntyä - sitä ei aina tosiaan ole.

Ella

Niin hyvä kirjoitus! Katsoin juuri Katsomosta videoitasi ja tulin niin hyvälle tuulelle sekä inspiroiduin. Ajattelin tulla sitten kommentoimaan tänne, ja törmäsin tähän tärkeään tekstiin. Vuosia olen seuraillut blogiasi ja kommentointiakin, mutta nyt halusin tulla kertomaan, että olet kyllä joka kehun arvoinen. Nostat esiin asioita, joista monet eivät puhu sanaakaan, sekä inspiroit mm. liikkumaan. :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Johanna kirjoittaa elämästään norjalaisen kalastajan vaimona ja kahden söpöliinin äitinä. Blogissa pohditaan, miten arki voi olla kaunista, esitellään päivän asuja ja ihania sisustusasioita – sekä välillä pohditaan syvällisiä.

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Instagram