Kaikki alkoi kai siitä ajtuksesta, miten meitä lapsia ennen patisteltiin että joksikin pitää ryhtyä. Että jotain meistäkin pitää tulla.

Nykyään lapsille korostetaan kaikkialla, että sinusta voi tulla mitä vain. Sinä voit ryhtyä miksi tahansa. 

 

Ei kai ihme, jollei mikään tunnu tarpeeksi hyvältä

Ajatella jos tavoitteena olisi vain se jotakin. Että riittäisi, että ryhdyt joksikin. Ettei tarvitsisi olla se taivas ja oma mielikuvitus rajana mihin kaikkeen pitäisi pystyä. 

 

 

Eikä kaikista voi tulla mitä tahansa. 

Kenestäkään ei voi tulla mitä tahansa. Meillä on omat rajalliset kykymme. Omat erityisalamme.

Ja jokaisesta voi tulla jotain. Parhaassa tapauksessa jotain itselle täydellisesti sopivaa. Ei ehkä maailman ihmeellisintä, mutta itselle parasta - se saattaa olla maailman ihmeellisintä. Ja parhaita tekijöitähän ovat ne, jotka tekevät tunteella. Ne, jotka nauttivat työstään. Ne, jotka ovat päätyneet työhönsä puhtaasta innosta ja kiinostuksesta, eivät muiden odotuksista tai ympäristön sopivuudesta. Jotka suhtautuvat intohimoisesti työhönsä. Tuntevat alan kuin omat taskunsa ja osaavat vastata kaikkiin kysymyksiin.

Ja varmasti säilyttävät siinä sivussa elämäniloa, arvostusta ja intohimoa muihinkin asioihin.

 

 

Mietin silloin tällöin tätä blogiakin. Ei kukaan mulle koskaan sanonut että bloggaajaksi pitäisi ryhtyä. Tämäkin on kai yksi sellainen vähän hullu intohimon kohde, jota vain on kulkeutunut tekemään. Jota haluaa niin palavasti tehdä, ettei voi lopettaa. Silläkin uhalla, että jonkun mielestä ei pitäisi. Jonkun mielestä tämä on varmasti aivan hölmöä ja pinnallista ja tällaiselle aikuiselle ammatti-ihmiselle sopimatonta. 

Olisi varmasti mullekin joskus ollut helpompi lopettaa. Jos pelkäisin, mitä minusta kaupungilla puhutaan. Jos välittäisin muiden puheista enemmän kuin siitä, mikä on mun juttu. Jos haluaisin mieluummin olla tuntemattomien silmissä normaalimpi. En ikinä.

Ajatella jos kaikki piilottaisivat tuotoksensa, tappaisivat luovuutensa ja talloisivat intohimonsa epänormaaliuden pelossa? Jos kaikki haluaisivat olla mahdollismman samanlaisia. 

Se olisi kamalaa. Kuka sitten olisi erilainen? Kuka uskaltaisi olla oma itsensä?

 

 

Ihminen on usein paras asioissa, joista se pitää. Tietenkin. Niissä asioissa kehitys tapahtuu kuin huomaamatta. Niiden asioiden parissa jaksaa paahtaa pitkää päivää huomaamatta edes tekevänsä työtä. Siksi on niin tärkeää tehdä asioita, joista pitää, joissa on hyvä, joita kohtaan tuntee intohimoa, joissa kokee onnistumista. Ne pitävät elossa, kipinän sydämessä ja pilkkeen silmässä.

Luulen myös, että ollakseen onnellinen, ihmisen on koettava pientä kehitystä. Me olemme kai vähän sellaisia, toivomme aina jotain uutta, haluamme vähän eteenpäin. Se on sitä tervettä uteliasuutta, joka pitää elossa. Ehkä se on uuden kielen opiskelua, ehkä vain 10 minuuttia päivässä Duolingoa puhelimella. ;) Ehkä se on kirjojen lukemista ja uusiin maailmoihin tutustumista. Ehkä se on uusi harrastus ja uusia tuttavuuksia. Itsensä haastamista.

 

 

Mulle on ollut tärkeää valita seikkailuja comfort zonen sijasta. Ei mitään kamalan hulluja (ylläri), mutta pieniä seikkailuja. Ottaa askeleita siihen tuntemattomampaan suuntaan. Mulle on ollut tärkeää vastata kyllä uusiin haasteisiin ja lähtea mukaan juttuihin, jotka ovat tuntuneet tuntemattomilta tai jopa pelottavilta. Kokeilla uutta, sillä olen vakuuttunut siitä, että elämässä katuu eniten niitä asioita, joita ei mukaavuusalueeltaan uskaltanut kokeilla.

Ja niistä uusista saattaa tulla arjen kohokohtia ja ilotulituksia.

Ennen kaikkea, mulle on ollut tärkeää seurata sydäntä ja omaa polkuani. Siitä olen tosi kiitollinen, että olen uskaltanut tehdä asioita vähän omalla tavallani. Se on vaikuttanut paljon mun onnellisuuteen. Että olen uskaltanut pysyä juuri minuna; maanläheisenä, vähän turhamaisena, kaunistaumista rakastavana bloggaavana terveydenhoitajana. :D

 

 

 

Hyvää keskiviikkoa <3

Kommentit (4)

Vierailija

Hyvä aihe ja niin totta.
Se että jos työssäsi on mikä sinua oikeesti kiinnostaa etkä tee sitä vain rahantakia ilman mielenkiintoa niin kyllä voi paljon paremmin ..testattu.
Energistä keskiviikkoa 🤗

meg

Olen samoilla linjoilla, varsinkin tuon alun osalta. Mutta. Vaikka on tietysti tosi hienoa jos löytää intohimonsa kohteen ja voi tehdä sitä työkseen tai edes harrastuksekseen, kaikilla ei semmoista ole. Esimerkiksi minulla. Tykkään kyllä monista asioista, sisustamisesta, ruuanlaitosta, penkkiurheilusta ja luistelusta. Mitään näistä en kuitenkaan tee intohimolla tai suurella palolla. Niin kuin en työtänikään, vaikka se ihan kivaa onkin. Minulle riittää ihan kiva. Se tuntuu nykyään olevan jotenkin aliarvostettua, kun ei koko ajan pyri parempaan ja isompaan ja ei "elä täysillä". Monesti ihan hyvä kuitenkin riittää. Tietysti kannattaa oppia uutta ja kehittyä, mutta muuten ihan kiva elämä on, no, kiva.

Ja tätä samaahan sinäkin Johanna  olet monesti täällä sanonut, ei mitään uutta siis :). Mukavaa kevättä!

Krisse

Hieno kirjoitus ja miten osuikaan niin lähelle itseä. Eilen otin yhteen meidän perheen täysi-ikäisen kanssa, joka minun silmissäni on kuitenkin ihan lapsi vielä (18-vee), kun tuntuu (siis minusta!) että pilaa mahdollisuutensa hyvään elämään. Kirjoituksesi sai miettimään, että se mikä minun mielestäni on hyvää elämää ja tulevaisuutta ei tietysti välttämättä ollenkaan ole sitä tälle nuorelle ihmiselle. Ja sitten lisäksi, kun tulee näitä riitoja, niin hän kokee huonommuutta veljeensä nähden, vaikka siitähän ei missään mielessä ole kyse, on kyse vain täysin erilaisista ihmisistä.  Miten ihmeessä saisin tuon ajatuksen häneenkin upotettua, että hän on hyvä juuri sellaisenaan ja hänestä voi tulla ihan mitä tahansa ja juuri tuo, että parasta itselleen?!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Johanna kirjoittaa elämästään norjalaisen kalastajan vaimona ja kahden söpöliinin äitinä. Blogissa pohditaan, miten arki voi olla kaunista, esitellään päivän asuja ja ihania sisustusasioita – sekä välillä pohditaan syvällisiä.

 

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
2012
2011
2010

Instagram