On yksi tuoksumuisto, joka vie minut varmimmin lapsuuden kesiin: kostean tunkkainen teltan tai makuupussin haju. Se, joka tarttuu hiuksiin ja vaatteisiin ja seuraa mukaan kaupunkiin.

Näin jälkikäteen katsottuna herään väkisinkin miettimään, että varsinaista hemmottelua ei 70- tai 80-luvun lomailu ollut. Leirintämatkailua, heinätöitä mummuloissa, askeettista menoa kesäleireillä.

Emme telttailleet hullun paljon, mutta väkevä muisto kokemuksista jäi. Kupoliteltassa oli aina ahdasta, liian kuuma tai kylmä, selän alla törrötti kivi ja seinäkankaan läpi siivilöityvä aurinko väritti kaiken psykedeeliseksi.

Syötiin karua retkikeitinsapuskaa, eikä telttailuun liittyvissä hygieniapalveluissa ollut hurraamista. Reissua tehtiin pienissä ja huonoissa autoissa, joiden hajoaminen kesken matkan oli todennäköisempää kuin sateinen juhannus.

”Kupoliteltassa oli aina ahdasta, liian kuuma tai kylmä, selän alla törrötti kivi.”

Olisi luullut, että juuri moderneihin kerrostaloihin muuttanut ikäluokka olisi halunnut rentoutua lomat kotonaan, kun vihdoin sai nauttia juoksevasta vedestä, kätevistä muovimatoista ja plyysisohvista. Mutta ei, vanhempieni sukupolvea alkeelliset olot kutsuivat vastustamattomasti takaisin luokseen.

Vai oliko sittenkin kyse vapaudesta? Kattoon asti pakattu pikku-Fiat oli kuitenkin oma, ja maantietä määrättömästi edessä mennä ihan minne haluaa. 

Ja juuri sen muistan parhaiten, kun nenään osuu vanhan makuupussin haju. En epämukavuutta tai hyttysten ininää, vaan hykerryttävän tunteen loputtomista mahdollisuuksista. 
 

Kommentit (0)

Seuraa 

Johanna on Me Naisten päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii enemmän ja vähemmän tärkeitä asioita. Kuten jonossa etuilua, 80-luvun suosikkibändejä, ristipistojen tekoa ja joskus elämän tarkoitusta.

Teemat