Viime päivinä lähipiirin lapsukaiset ovat toteuttaneet urakalla klassikkotyhmyyttä eli varoituksista huolimatta laittaneet kielensä kiinni jäätyneeseen metalliin. Yhden perillinen oli testannut kiipeilytelinettä, toisen metallista sähkökaappia. Me aikuiset päivittelemme, että mikä siinä on, kun ne eivät millään opi.

Mutta emme opi mekään. Jos ei olekaan täysi-ikäisen kieli alvariinsa tolpassa, niin jotkin asiat eivät tunnu uppoavan kaaliin millään. Ei, vaikka toistoa on jo ajoilta, jolloin Herreys oli oikeasti kova.

Klassinen aikuismoka on omaan muistiin luottaminen. Kuten: tarkistamatta tiedän, että vakiomeikkivoiteeni sävy on ihan varmasti BR60. Ei muuten mene ikinä oikein. Sama koskee nöyryyttävän suurta osaa varmaksi muistettuja nippelitietoja.

Eniten vaivaa aiheutuu taas hölmöstä hyväuskoisuudesta. Ei millään oteta onkeen aiemmista kokemuksista, vaan sokeasti luotetaan universumin tällä kertaa hymyilevän. Tyyliin: ei kai siellä kalatiskillä aatonaattona nyt NIIN KAMALA ruuhka ole. Tai: olihan viime reissulla jotain kränää, mutta eiköhän me kivasti pärjätä naapurin Mirkun kanssa viikko samassa hotellihuoneessa.

Sitten on tietysti harhainen minäkuva. Vaikka toisin on todistettu tsiljoona kertaa, aikuistyhmyri uskoo jaksavansa koko päivän kaupungilla korkokengissä. Kuntosalin tiskillä jyllää niin kova aloittelijan motivaatio, että sitä päättää ostaa saman tien vuosikortin.

Pitäisihän nämä tietää, mutta ihmiseen iskee jokin etäisesti sama kuin lapsena jääkylmän teräksen edessä. Syntyy pikapäätös olla piittaamatta järjen äänestä ja säännöistä.

Ja jos ihan rehellisiä ollaan, joskus vieläkin tekee mieli tyrkätä kieli raikkaan huurteiseen metalliin. Jäikö se nyt niin tiukasti kumminkaan? Jos ihan vähän vain nopeasti lipaisee?

Kommentit (0)

Seuraa 

Johanna on Me Naisten päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii enemmän ja vähemmän tärkeitä asioita. Kuten jonossa etuilua, 80-luvun suosikkibändejä, ristipistojen tekoa ja joskus elämän tarkoitusta.

Teemat