Pieni mustatukkainen lapsi yllättää ratikassa. Omissa oloissaan äitinsä kanssa matkannut tyttö kääntyy ovella katsomaan minua hymyillen ja kajauttaa iloisesti ”Bye bye!” Minä ja naapuripenkin nuori nainen hymyilemme koko loppumatkan.

Ystävällismielinen yllätystervehdys on niin harvinainen, että on ihme, että tajusin huikata heipat takaisin. Normaalistihan tuntemattomien kontaktinottoon reagoidaan ihan toisen kaavan mukaan. Ensin täydellinen ällistys: täh, puhuuko joku? Sitten epävarma pälyily: osoittiko se sanansa tosiaan minulle? Lopuksi peliin vanha kunnon epäluulo – mitä halvattua se haluaa?

Kun sitten toipuu järkytyksestä ja varmistuu, että lepo, tässä ihan vain moikataan, on jo liian myöhäistä vastata. Parempi olla kuin ei olisi kuullutkaan tai korkeintaan mutista jotain epäselvää omaan kaulukseen.

Ei sillä, etteikö kivoista spontaaneista kohtaamisista ilahtuisi – pikkutytön ratikkamoikkauskin lämmitti vielä monta päivää jälkeenpäin. Aina kun sananvaihdosta tuntemattoman kanssa selviää sulavasti, onnistumisen elämys on väkevä. Minä mörrikkä tässä ihan kepeästi heittelin small talkit kassajonossa! Kävin hissimatkalla luontevan sääkeskustelun, ylävitonen peiliin! Jos kokonaisen junamatkan juttelee vieruskaverin kanssa miellyttävästi mukavia, tuntuu, että olisi syytä ehdottaa ystävyystatuointien ottamista.

Mutta tarkkana saa olla, ettei liikaa liikutu omista seurustelutaidoistaan. Jähmeämpikin ugri saattaa suotuisissa olosuhteissa sulaa ja muuttua juttelijaksi. Siitä on enää lyhyt matka koskettelijaan ja gulp, siihen kaikkein pelätyimpään: halaajaan.

Kommentit (0)

Seuraa 

Johanna on Me Naisten päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii enemmän ja vähemmän tärkeitä asioita. Kuten jonossa etuilua, 80-luvun suosikkibändejä, ristipistojen tekoa ja joskus elämän tarkoitusta.

Teemat