On päiviä, jolloin asiat menevät ihan tavallisesti ja päiviä, jolloin elämän aurinko loimottaa erityisen lämpimästi. Ja sitten on päiviä, jolloin aivot sumentaa violetinmusta pilvi. Silloin ovesta marssii aikuisärrimurri.

Ärrimurrin ärsytyskynnys ylittyy jo rappukäytävässä. Tietenkin valon pitää sammua juuri kerrosten välissä kaukana valokatkaisimista. Kurttuun mennyt käytävämatto yrittää kampata.

Pysäkillä ihmiset tunkevat seisomaan lähietäisyydelle, vaikka olin ekana varannut itselleni oman odotusalueen sieltä vähän kauempaa. Ruuhkabussissa huomaan heti tilaterroristin, reppu selässä tönöttävän tyypin, joka mitään tajuamatta kolauttelee lähellä istuvat tainnoksiin. Jokaisessa julkisessa kulkupelissä on oman elämänsä DJ, jonka kuulokkeista vuotaa musiikkia, poikkeuksetta täyttä kuraa.

Sitten ovat mykkinä ikkunapaikalta itseään kampeavat, kovaan ääneen mölyävät kaikenikäiset, ne ihmiset, jotka eivät pidä kiinni tangoista. Kyllä korpeaa, kun näkee, miten tuo kohta tuosta sinkoaa syliin.

Ulkona vastassa on väärinkäyttäytymisen tulva: kävellään ihan kannoilla samaa tahtia, pysähdytään varoittamatta nenän eteen ja juututaan kulkuväylille juttelemaan. Rullaportaissa seisotaan rinnakkain, ovista luikahdetaan pitämättä niitä auki perässätulijalle. Kahvilan pöydissä lähtijät pukevat ikuisuuden, ja kassalla kysellään myyjältä vaikeita. 

Yliherkkä ja sopimaton ihmisseuraan – sellainenhan aikuisärrimurri on. Kihisee pöhköä kiukkuaan itsekseen ja siitä myös ainoana kärsii. Sillä oikeastihan möksyilijä on vaaraton. Ei kehtaa edes olla hymyilemättä ohuesti takaisin, joku ottaa kontaktia. Ihan äärimmäisessä raivossa ärrimurri saattaa kohteliaasti mainita: ”Anteeksi, mutta nyt taitaa olla minun vuoroni”.

Kommentit (0)

Seuraa 

Johanna on Me Naisten päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii enemmän ja vähemmän tärkeitä asioita. Kuten jonossa etuilua, 80-luvun suosikkibändejä, ristipistojen tekoa ja joskus elämän tarkoitusta.

Teemat