Kuljemme isän kanssa peräkkäin, niin kuin aina sienimetsässä, isä edellä, minä perässä. Juttelemme naapuruston isännän hautajaisista ja tämän pojista, jotka muistan hämärästi ajelemassa kyläteitä nuorisoautoillaan. Hämmästyn, kun selviää, että vanhin saattaa olla lähellä viittäkymppiä.

Mikäs ihme se, kun olen itsekin jo hyvän matkaa yli neljänkympin, mutta niin vain kuvittelin, että tänne lapsuuteni maisemiin olisivat museoituneet myös ihmiset. Tiettyyn aikaan tai paikkaan sidotut muistot jäävät elämään, kun uusia ei enää synny.

Niin vain kuvittelin, että tänne lapsuuteni maisemiin olisivat museoituneet myös ihmiset.

Samalla reissulla katselin kotikaupunkini maisemia, kun kaukoliikenteen bussi ajoi tuttua reittiä ulosmenotielle. Paljon oli uutta, mutta enimmäkseen ihan sitä samaa. Ne kaksi ikiaikaista hotellia aukion vastakkaisilla puolilla, poliisilaitos talossa, josta hain ajokorttini ja ensimmäisen passini. Linja-auton pölyisessä hajussa oli yhä ripaus samaa lähdön kutkutusta kuin nuorena, jolloin nämä samat bussivuorot veivät huvituksiin ja isompiin ympyröihin. Kun radiosta kajahti vielä Bonnie Tylerin klassikkoslovari, hetken epäilin, ettei elämäni ollut tässä välissä tapahtunutkaan.

Vaikka aika kuluu ja uusia taloja ja liikenneympyröitä rakennellaan, jotkin asiat pysyvät.

Vähän karmaisi, mutta samalla tuntui myös lohdulliselta. Vaikka aika kuluu ja uusia taloja ja liikenneympyröitä rakennellaan, jotkin asiat pysyvät. Minä olen aina kotoisin täältä, minulle ovat aina tapahtuneet näihin kulmiin liittyvät asiat: pöljäilyt tuolla autogrillillä, pyöräkolari tuossa kulmassa, isän kanssa tehdyt korvasieniretket.

Ja ne kyläteillä autoilleet naapurinpojat – minulle he ovat aina nimenomaan poikia.

Kommentit (0)

Seuraa 

Johanna on Me Naisten päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii enemmän ja vähemmän tärkeitä asioita. Kuten jonossa etuilua, 80-luvun suosikkibändejä, ristipistojen tekoa ja joskus elämän tarkoitusta.

Teemat