Nyt loppui makean mussutus. Kävelen joka päivä töihin ja salille ainakin kolme kertaa viikossa.

Tällaisilla tanakoilla elämänmuutospäätöksilläni on aina yhtäläinen lopputulos: jumalaton herkkumaraton, bussimatkustuksen tuplaantuminen ja salikortin totaalilepuutus.

Luonteenlujuudessani ei ole hurraamista, mutta se ei edes ehdi joutua koetukselle. Sisälläni nousee välittömästi vastarinta, kun yritän asettaa itselleni täyskiellon tai pakkovelvollisuuden.

Olen kolme minuuttia topakkana, sitten hiipii alakulo. Sokerilakko tai liikuntavelvoite muuttavat tulevaisuuden näköalattomaksi. Kurjassa elämässäni ei ole enää mitään muuta kuin aamulenkit. Seuraavaksi nousee kapina. Turhaan, terveyspoliisi, yrität kieltää minulta herkut, mieleni ilkkuu. Kaapissa on Pätkis, pussillinen merkkareita meni jo ja kyllä, haetaan vain munkit kaupasta.

Sillä sanoohan sen järkikin, ettei ehdottomissa kielloissa ole mitään tolkkua. Satunnaisen korvapuustin tuottama ilo voittaa komeasti sen terveyshaitat.

Oikeasti haussa on se kaikista vaikein: kohtuus. Sen saavuttamiseksi olen orjapiiskuroinnin sijaan kokeillut onnistuneesti ovelampaa käänteismetodia, täydellistä sallimusta. Annan itselleni luvan vetää rajatta höttöherkkuja tai oikein valmistaudun tuijottamaan telkkaria viikon putkeen. Yhden lihapiirakan sitä saattaa nakertaa Täydelliset kotirouvat -maratonin aluksi, mutta kovin ilottomalta mässäily alkaa nopeasti tuntua. Tätäkö tämä nyt sitten on?

Vapaakortti huonoon elämään poistaa paniikin siitä, että jokin kiva on ikiajoiksi menetetty. Kun voisi luvan kanssa löhötä vällyjen alla eväänä läjä voisarvia ja kilo hilloa, yllättävän usein tuleekin valittua lenkki ja porkkana. Ja kaupan päälle syntyy vielä harhaluulo teräksisestä itsekurista.

Kommentit (0)

Seuraa 

Johanna on Me Naisten päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii enemmän ja vähemmän tärkeitä asioita. Kuten jonossa etuilua, 80-luvun suosikkibändejä, ristipistojen tekoa ja joskus elämän tarkoitusta.

Teemat