On hajumuistoja, ruokamuistoja ja farkkumuistoja. Yksi valokuva tai farkkumallin nimi vie menneisyyteen yhtä tehokkaasti kuin kontaktimuovin tuoksu kouluvuosiin. 

Ehkä parhaiten muistan ne, joita en ikinä saanut – umpitiukat MicMacit, jollaiset oli 80-luvun alkupuolella jokaisella viileällä tyypillä. Sain tyytyä halpismalliin, ja ne kavennettiin jotakuinkin salonkikelpoisiksi.

Saamatta jääneet MicMacit korvikkeineen muistuttavat elävästi vimmaisesta tarpeesta kuulua joukkoon ja ulkopuolisuuden pelosta. Murrosikäistä jäytävästä huolesta, että yksi virhe, vaikka sitten väärät housut, suistaa sosiaaliseksi hylkiöksi. Ja toisaalta mieleen tulevat myös kaveriporukassa notkutut loputtomat kevätillat, jolloin viilenevässä ilmassa tuoksui koirankakan lisäksi vapaus.

Olimme niin aikuisia, että farkut puettiin paitapuseron ja helmikaulanauhan kanssa. 

Lukiossa ompelimme farkkujen sivusaumoihin värillisiä kangaskaistaleita. Sitten piti olla jumalattoman leveät vaaleat Levikset, jotka kiristettiin vyötärölle nahkavyöllä: niissä remuttiin kotibileet, ajeltiin tuore ajokortti taskussa, tavattiin ensimmäinen poikaystävä. Olimme niin aikuisia, että farkut puettiin paitapuseron ja helmikaulanauhan kanssa.

Punaiset ja tummanvihreät farkut ovat yhtä kuin opiskeluaika. Raahasin mapitettuja luentomuistiinpanoja pitkin Tamperetta ja otin elämästä ihan liian vähän irti.

Jos pystyy järkyttämään vanhempiaan pukeutumisellaan, ei voi olla ihan fossiili.

Sitten seurasivat kalliiden merkkifarkkujen buumi (ostin, vaikkei olisi ollut varaa), myöhäisherännäinen siirtyminen bootcut-mallista pilleihin ja keski-ikäistyvän luottoystävä, stretch-denim.

Tämä kesä jää mieleen jo edellisenä vuonna hankituista reikäfarkuista, jotka vihdoin ilkesin ottaa käyttöön, vaikka ne ovat omastakin mielestäni kyseenalaisen nuorisolliset. Väkevimmän muistijäljen jätti kuitenkin isäni vuolas päivittely, kun ilmestyin ne jalassa kylään. Ilahduin ja vallan voimaannuin: jos pystyy järkyttämään vanhempiaan pukeutumisellaan, ei voi olla ihan jämähtänyt fossiili. 

Kommentit (1)

Vierailija

Nykyajan nuoret ovat paljon fiksumpia kuin tasapäistetyt no life vanhempansa uskaltavat olla yksilötä ja suvaitsevat erilaisuuttaa kokonaisuutena  paremmin kuin entistenaikojen nuoret. Sinänsä ansiokas kirjoitus tyhjänpäiväisestä laumaihmisestä joka on jo pienestä pitäen ehdollistettu olemaan kuin muut ja syrjimään niitä jotka eivät sitä ole.

Seuraa 

Johanna on Me Naisten päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii enemmän ja vähemmän tärkeitä asioita. Kuten jonossa etuilua, 80-luvun suosikkibändejä, ristipistojen tekoa ja joskus elämän tarkoitusta.

Teemat