Toista oli meidän nuoruudessa -tyyppistä kärinää sai teininä kuulla sediltä ja tädeiltä. Ilmiö on palannut elämääni, mutta nyt kurjuuslausuntoja olen antamassa minä itse.

Ja vieläpä intoa pursuten. Harvassa ovat toimituksessamme keskustelut, joissa me nelikymppiset emme ennen pitkää äityisi kertomaan omasta, huomattavan niukasta lapsuudestamme. Ei kuulkaa ollut 70- tai 80-luvulla luvulla kännyköitä, tabletteja, musiikkipalveluita, netflixejä, ubereita, nettikauppoja, sushiravintoloita, kašmirneuleita – hyvä kun oli sähköt, valistamme nuorempia työtovereitamme.

Teknologian ja muun aineellisen hyvän vyöry on tehnyt meistä ehkä kaikkien aikojen aktiivisimman puulelut patterin takana -sukupolven. Lapsuutemme oli aikanaan ennennäkemättömän yltäkylläinen, mutta nyt siitä voi maalailla herkullisen askeettisen ja tavaraköyhän. Muotivaatteita myytiin ehkä yhdessä kaupassa, mutta niitäkään eivät pihit vanhemmat juuri suoneet. Ei ollut rahaa matkustaa, noin kerran viidessä vuodessa käytiin ruotsinlaivalla. Telkkarissa oli kaksi kanavaa, eikä Dallasia saanut katsoa. Lankapuhelin omassa huoneessa oli itsenäisen telekommunikaation huippu.

Arvatenkin muistelomme ovat digi- ja reppureissunatiiveista harvinaisen epäkiinnostavia. Mutta siitä me emme parhaimpien kurjistelijaperinteiden tyyliin lannistu. Sillä onhan ankeista oloista selviäminen hieno ja jalo sankaritarina. Katso nuori, tässä sitä vaan porskutetaan älykännykkä kädessä, vaikka meillä oli hupina vain reilun 100 gramman sipsipussit, melodika ja diskolenkkarit.

Samalla haalenee aiempien, virsuissa kouluun hiihtäneiden sukupolvien meihin valama syyllisyys. Jumankauta, kun oikein tarkkaan miettii, oli meilläkin kurjaa!

Kommentit (0)

Seuraa 

Johanna on Me Naisten päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii enemmän ja vähemmän tärkeitä asioita. Kuten jonossa etuilua, 80-luvun suosikkibändejä, ristipistojen tekoa ja joskus elämän tarkoitusta.

Teemat