Kyllä olivat ajat ennen hövelimmät. Ovi avattiin kaikille tulijoille, kahville saattoi poiketa ilman ennakkovaroitusta ja aina löytyi lähiraitilta rupatteluseuraa. Tällaisena lintukotona entisaikojen eloa usein muistellaan. Ihmisillä oli aikaa ja kiinnostusta seurustella kaikkien kanssa.

Toista on nyt. Somessa ollaan superaktiivisia, mutta huh, kun oudompi tyyppi ottaa yhteyttä reaalimaailmassa. Suunnaton epäluulo ja karsastus valtaavat ihmisen, joka hetki sitten avasi netissä sydämensä kaverinkavereille ja kerran firman bileissä tavatuille.

Useampi tuttavani ei vastaa ikinä tuntemattomiin numeroihin. Jos ovikello soi odottamatta, syntyy melkein paniikki. Moni jähmettyy paikoilleen ja teeskentelee kuollutta. Ei tule mieleenkään avata ovea. Itsekin käyn ovikellon kilahtaessa hätäisen sisäisen neuvottelun. Jos ovisilmästä ei näy mitään hirveän epäilyttävää, raotan ovea syvien epäilysten vallassa. Valittaako naapuri metelistä? Mitä uskontoa nyt tyrkytetään? Vuotaako pesukone alakertaan?

Nettikontaktien vyöryssä on rauhoittavaa kontrolloida tosimaailman kohtaamisia. Elämä tuntuu helpommin hallittavalta, kun minimoi yllätykset ja keskittyy varmoihin tapauksiin. Ja kun maailma kuitenkin vääjäämättä tyrkkää eteen odottamattomia ihmisiä, niiden parhaimmistosta ilahtuu mahdottomasti.

Eikä se sosiaalisuus ennenkään ollut vain luontevaa avoimuutta, vaan tapojen sanelemaa hyvää käytöstä. Tulijalle keitettiin kahvit, ketutti tai ei. Sitä paitsi lähestyjät olivat lähes poikkeuksetta omasta lähipiiristä. Sen kerran kun ovesta puski tuntematon, syntyi usein sosiaalinen hämminki. Siitä muistona monella perikunnalla on ei-niin-tarpeellinen ilmakuva omista tiluksista tai Maat ja kansat -kirjasarja.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Johanna on Me Naisten päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii enemmän ja vähemmän tärkeitä asioita. Kuten jonossa etuilua, 80-luvun suosikkibändejä, ristipistojen tekoa ja joskus elämän tarkoitusta.

Teemat