Mies oli viikon työreissussa. Senhän tietää, mitä siitä seuraa: kotona meno lähti aivan käsistä.

Ensin sinnittelin melkein puoli yhteentoista, mutta jo parin päivän päästä riehaannuin täysin. Menin surutta nukkumaan ennen kymmentä, yhden kerran jo pian yhdeksän jälkeen. Aamuisin heräsin viiden, kuuden aikaan.

Puolisolle en paljastanut touhujani, enkä pukahtanut mitään töissäkään. Tällainen muinaisunirytmi kun on nykyään heikossa huudossa. Poppanankutominen ja mäkihyppääjätakatukkakin ovat trendikkäämpiä valintoja.

Ennen oli mahtavaa olla aamuvirkku. Maatiloilla kyttäiltiin, minkä talon ikkunasta valo paistoi ensimmäisenä – aamuöiltä pystyyn konyävä emäntä oli yhteisönsä ihailtu tähti ja suvun ylpeys. Iltakukkuilua taas paheksuttiin väkevästi. Kunnon ihminen ei yövaloa tarvinnut.

Tämän ympärille sitten kasattiin kokonainen yhteiskuntajärjestys. Ja me luonnostamme aamuvirkut elelimme tyytyväisenä, kunnes maailma ajoi ohitsemme. Hyveestä tuli vähän nolo, ylikunnollisen pingottajan merkki. Nyt viileät tyypit koodaavat öisin pari äppsiä, tuijottavat pikkutunnit maksukanavia ja lähtevät reteästi suoraan sängystä töihin. Kaikki hauska – keikat, parhaat tv-ohjelmat, juhlat, juhlien jatkot – tapahtuu iltauniselle haastavaan aikaan. Eikä aamuseitsemältä oikein ilkeä lähetellä kahvikutsujakaan kavereille.

Sosiaalisista syistä minäkin normaalisti vanutan vuorokausirytmiäni. Aviomies säilyy tutumpana ja kaverit eivät tykkänään katoa, kun pitää silmiään auki osimoilleen samaan aikaan kuin muutkin. Parit vartin pikaunet illassa, niin jaksaa kohtuuhyvin tajuissaan yhteentoista.

Mutta aina kun silmä välttää, elän hetken villisti ja painun unille jo yhdeksältä. Häikäilemättömästi ja mistään piittamatta.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Johanna on Me Naisten päätoimittaja, joka pääkirjoituksissaan pohtii enemmän ja vähemmän tärkeitä asioita. Kuten jonossa etuilua, 80-luvun suosikkibändejä, ristipistojen tekoa ja joskus elämän tarkoitusta.

Teemat