Olen muuttanut elämässäni todella monta kertaa. Lapsuudenkotini vaihtoi kaupungin sisällä paikkaa aina muutaman vuoden välein. En koe, että mikään paikka olisi jäänyt erityisenä sydämeeni. Ehkä tästä johtuen minulla ei ole lapsuudenajan ystäviäkään. Kateellisena kuuntelen ihmisten kertomuksia ystävistä, jotka ovat olleet heidän elämässään niin kauan kuin he muistavat. Kävin kouluni kaupungin keskustassa ja silloin kaverit tulivat kaikki sinne eri puolilta kaupunkia. Emme viettäneet aikaa koulun ulkopuolella. Etenkin murrosikäisenä ja varhaisteininä koin olevani aika yksin. Harrastin tanssia pikku tytöstä lähtien ja siellä koin kuuluvani joukkoon. Muutoin olin jotenkin ulkopuolinen, aina se joka, oli vasta hiljattain muuttanut alueelle. Koska harrastukset veivät suuren osan ajastani, en viettänyt aikaa pihoilla juurikaan. Olin myös hiljainen ja aika arkakin. Lukioon päätin kuitenkin lähteä rohkeasti kohti uutta. Tarvitsin lisää itsevarmuutta ja tarvitsin ympäillleni sekä tyttöjä että poikia. Keskikoulun tyttöluokka ei enää tuntunut hyvälle ja vaihdoin kouluun, joka siihen saakka oli ollut poikakouluna. Tämä muutos vaati minulta suurta ponnistusta. Olimme koulun ensimmäiset tytöt. Poikien huomio tuntui imartelevalta ja aika pian päädyinkin seurustelusuhteeseen luokan pahiksen kanssa. Sitä rakkautta kesti vuoden, olin varmasti huono vastus hänelle. Seuraavakaan sulhoehdokas ei ollut mikään joka äidin unelmavävy. No, sekin tarina päättyi. Kiltit tytöt eivät kuitenkaan sovi loppupelissä  pahoille pojille, pahat pojat kyllästyvät. Piti kuitenkin kirjoittaa ystävistä ja ystävyydestä, tarina alkoi taas laajenemaan, tyypillistä minua. Kun mietin elämääni olen joutunut katsomaan peiliin, olenko ollut huono ystävä monelle matkan varrella. Ystävyyssuhteita on päättynyt riitaan ja niitä on päättynyt vain hiljaa hiipumalla.  Kun ihmiselle tulee vaikea elämäntilanne, jotkut eivät kestä sitä. He eivät halua olla olkapäänä, jota vasten ruikutat pahaa oloasi, se tuntuu heistä ikävältä ja rasittaa heitä iikaa. He lakaisevat sinut pois elämästään. Itse ajattelen ja toivon mukaan sitä myös toteutan, että ystävyys punnitaan juuri niinä vaikeina aikoina. On kiva pitää yhdessä hauskaa, nauraa, ottaa viiniä. On eri asia silloin, kun tulee vaikeita hetkiä, eivätkä puheenaiheet olekaan enää ehkä yhtä kivoja . En ole aina jaksanut oikein pitää yhteyttä ystäviini enkä vastata puheluihinkaan. Tiedän olleeni viime vuosina hankala ystävä. Olen itkenyt tuskaani milloin missäkin tilanteessa ja varmasti kaikki ystäväni ovat saaneet siitä osansa. Uskon kuitenkin, että ne muutamat ystävät, joita minulla vielä on jäljellä ovat pysyviä elämässäni. Vaikka en aina olekaan parasta seuraa ja saatan puhua ikävistäkin asioista, ystävät ovat aina sydämessäni.  Jos ystäväsi on vajoamassa suon silmään , voit auttaa häntä sieltä ylös olemalla ymmärtäväinen ja kärsivällinen ja ottaa vetovastuussa ystävyyden suhteen. Se apu on korvaamatonta ja varmasti palkitsee myöhemmin. Kukaan meistä ei tiedä, milloin itse tarvitsee sellaista ystävää, hädässä ystävä tunnetaan.

Kommentit (2)

Vierailija

Loppujen lopuksi niitä OIKEITA ystäviä onkin vähän. Pintaliito ja hauskan pito on mukavaa, mutta kun toista kohtaa jokin ikävä asia ja pitäisi olla tukena, niin vierelle ei löydykään kuin ne harvat ja aidot ystävät. Kirjoitat blogissasi rohkeasti kaikista asioista. Kiitos! Jään seuraamaan sinua.

Seuraa 

Olen 55-vuotias, nainen, vaimo, äiti , mummi, matte. Elämässäni on monta roolia. Nautin kesästä , mökkeilystä, lapsista ja lapsenlapsestani, eläimistä etenkin koirista. Kokkaan, sisustan, rakastan ja huolehdin. Töissäkin joudun käymään, jos voittaisin lotossa keksisin jotain muuta tekemistä , hyväntekeväisyyttä ja auttamista. Tarinoin täällä elämästäni iloineen ja suruineen. Tervetuloa mukaan!