Kuopukseni syntyi kuiten aikaisemmin olen jo kirjoitellutkin lokakuun viimeisenä päivänä, tarkasti laskettuun aikaan.Tänään hän on 25-vuotias. Kahden tyttären äitinä odotin vahvasti kolmatta tyttöä ja nimiäkin oli mietitty vain tytölle. En tiedä miksi näin, mutta yllätys oli suuri, kun vatsani päälle laskettiin pieni poika, aivan isänsä ja ukkinsa näköinen. Siihen aikaan ei tosiaan ollut tapana selvittää vauvan sukupuolta, eikä sillä meillekään ollut mitään merkitystä. Toki se oli iloinen yllätys, että siskot saivat veljen ja me pienen pojan perheeseemme. Vauvasta kasvoi pieni herkkä poika, joka oli kiltti ja toiset huomioiva, joskin meneväinen. Kävelemään hän lähti heti täytettyään yhdeksän kuukautta, mutta puheen muodostaminen kestikin sitten pidempään. Liikunnallisille pojalle piti keksiä jo varhain tekemistä, jotta energia hiukan purkautuisi. Hänestä tuli ikäluokkansa mestari harrastuksessaan monena vuotena ja liikunnallinen lahjakkuus näkyi myös myöhemmissä harrastuksissa . Häviäminen oli hänelle tuskaa, sitä hän ei kestänyt.  Kahdeksannen luokan jälkeen ensin loppui harrastukset ja sitten koulunkäynti. Olen myöhemmin miettinyt pääni puhki, mitä siinä tapahtui? Yritimme kyllä pitää huolta, että koulua käydään ja säännöt olivat samat kuin perheen tytöllekin, mutta mahdollisesti kaveripiiri ja kiinnostus vaarallisiin juttuihin veti puoleensa emmekä pystyneet pitämään häntä otteessamme. Elin itse äitini kuoleman jälkeen melko syvissä vesissä, enkö huomannut ajoissa tai asettanut tarpeeksi rajoja, sitä olen monesti miettinyt. Olisimmeko voineet asialle ylipäätään mitään? Tuliko ensin masennus vai päihteet, en tiedä. Ysin jälkeen hän putosi porukasta, kun ei päässyt lukioon todistuksillaan , eikä ammattikoulu ollut herkälle ja urheilullisille pojalle yhtään mielenkiintoinen. Muutamaa kouluvaihtoehtoa kokeiltuaan opiskelu jäi siihen. Kotoa alkoi löytymään merkkejä huonoille teille joutumisesta ja valheella oli lyhyet jäljet. Se aika oli kaoottista ja pelottavaa. Syytin itseäni, masennuin ja yritin kaikin keinoin saada poikaa jonnekin hoitoon. Soitin lastensuojeluun, mutta hän tuli aika pian näiden havaintojen jälkeen täysi-ikäiseksi ja Suomessa et saa läheistäsi hoitoon, ellei hän sinne vapaaehtoisesti lähde. Hän ei lähtenyt. Näiden vuosien aikana perheemme elämä on ollut enemmän ja välillä  hiukan vähemmän kaoottista. Tilanne voi hetkessä muuttua laidasta laitaan. Olemme eläneet pelossa ja kokeneet sen tuskan, mitä lapsen menettäminen merkitsee. Vaikka hän on elossa, olemme jollain tasolla menettäneet hänet päihteille. Päihteet tulevat aina ennen muuta. Olemme kaikesta huolimatta yrittäneet auttaa häntä kaikin käytettävissä olevin keinoin ja olleet myös toisaalta tyhmiä ja mahdollistajia hänen päihteiden käytössään. Kun omat rahat on menneet päihteisiin, olemme ostaneet ruokaa, pyytäneet syömään, ostaneet tupakkaa, välttämättömiä tarvikkeita ja myös vaatteita, vaikka tiedämme, että tämä ei häntä auta pääsemään eroon päihteistä, vaan ylläpitää niiden käyttöä. Kuinka voin äitinä katsoa vierestä, kun lapseni kärsii ja että hän mahdolliseti näkee nälkää, kokee kylmää ja menettää kotinsa. Nyt meidän on ollut pakko pistää hänelle todella tiukat rajat avunannossamme.Olen kärsinyt tuskaa lapseni tilanteesta enemmän kuin kukaan ehkä voi ymmärtää, joka ei ole ollut samanlaisessa tilanteessa. Aikuinenkin lapsi on minun lapseni. Tunnen pelkoa, surua, raivoa ja sääliä vuorotellen lastani kohtaan. Eniten tunnen kuitenkin kaikesta huolimatta rakkautta. Rakkauteni ei kuitenkaan paranna häntä eikä muuta tilannetta, hänen on itse haluttava muutosta. Olen  yrittänyt rakastaa hänet terveeksi. Yritän kuitenkin ylläpitää toivoa, hakea itselleni apua ja uskoa siihen, että jonain päivänä hän antaa anteeksi itselleen huonot valintansa ja valitsee toisenlaisen tien tulevaisuudessa. Hän on tehnyt nämä valinnat melkein lapsena.  Pelko on läsnä päivittäin elämässäni. Vieraasta numerosta tulevat puhelinsoitot, ambulanssin äänet kadulla, puhelimeen tulevat soitot tai viestit  esim. yöllä, ne saavat sydämen melkein pysähdyksiin. Ilman läheisiäni ja ammattiapua, en pysyisi enää pystyssä omin voimin. Ja olen välillä kaatunutkin, jotunut antautumaan. Aluksi häpesin perheeni tilannetta ja pidin asiat sisälläni. On tietenkin selvää, että kaikki tämä on ollut rankkaa myös parisuhteen kannalta, keinomme selvityä ovat erilaiset ja suhtaudun asiaan myös tunteellisemmin, tai ainakin tuskani näkyy enemmän ulospäin. Olen kuitenkin sittemmin valinnut avoimuuden ja jos kertomukseni  auttaa jotakuta toista samanlaisessa tilanteessa olevaa, tämän kertominen on ollut sen arvoista. Sitä odottaa lapsistaan kaikenlaista, kun he ovat pieniä, heidän tulevaisuudeltaan. Nyt toivon vain, että hän pysyy hengissä ja saisi jossain kohtaa voimia valita uudestaan.  Jos sinulla on jokin hankala elämäntilanne, etkä tahdo jaksaa, hae apua. Avun hakemista ei tarvitse hävetä, johtuu se sitten mistä tahansa syystä.

Kommentit (4)

Vierailija

Minäkin kamppailen kuopukseni 24v kanssa samoissa asioissa. Avoimuudesta olen kanssasi samaa mieltä, mutta minä en voi kertoa jo iäkkäille isovanhemmille lapseni todellista tilannetta. He eivät ehkä kestäisi sitä.
Voimia sinulle ja perheellesi.

Itseäni etsimässä
Liittynyt21.10.2016

Hei, kiitos siitä että luet ajatuksiani💜. Voimia sinulle kamppailussa ja ymmärrän paremmin kuin hyvin kantasi. Emme mekään ole miehen iäkkäille vanhemmille kertoneet totuutta, olisi heille myös liian raskas pala ja eivät edes ymmärtäisi mistä tässä on kysymys. Surullista, että varmasti meitä näiden asioiden kanssa kamppailevia on nykyisin todella paljon ja yhä nuoremmat joutuvat päihdekoukkuun. Ongelma valitettavasti taitaa tulevaisuudessa vain kasvaa, nuoret eivät ymmärrä vaaraa ennenkuin on jo myöhäistä. Hoidetaan itseämme ja yritetään jaksaa mennä eteenpäin. Ihanaa talvista iltaa sinulle!

Toinen äiti

Hei! Voin sanoa, että tiedän täsmälleen mistä puhut. Mutta haluan kertoa oman kokemukseni lohtuna, toivoa antamaan. Vuosien helvetin jälkeen, rikoksia, vankilakin tuli koettua, murtautumista kotiin huumehöyryissä jne. tuli sittenkin käänne. On tuttua se äidin tuska ja syyllisyys, kun järki pakotti laittamaan tiukat rajat. Kuitenkin aina pelastusoperaatioita tehtiin, pyynnöstä tai ilman. Että henki säilyi. Ruokaa ja vaatetta myös. Muutaman päivän toipumis"loma" vanhassa kodissa hätätilanteessa, kun henki oli uhattuna eri syistä
Ja lopulta, monien katkaisuhoitoyritysten jälkeen, hän onnistui. Nyt on jo yli 10 vuotta mennyt, korvaushoidon avulla hän on saanut elämänsä takaisin, on työelämässä ja perheenisä. Uskomatonta mutta totta. Luulen, että on mentävä kuoleman rajalle saakka, aivan pohjalle, ennekuin käänne tulee mahdolliseksi. Myös uskon, että välittävien, rakastavien läheisten tuki on välttämätön. Se, ettei hylätä, vaikka on pakko panna ne tiukat kovat rajat. Voimia ja toivoa teidän perheellenne!

Itseäni etsimässä
Liittynyt21.10.2016

Hei toinen äiti, kiitos sinulle tarinastasi💜. Se antaa toivoa siitä, että muutos on mahdollinen. Sinulla ja perheellesi on ollut ehkä vielä meitäkin vaikeampi tilanne. En voisi koskas hylätä lastani ja hän tietää, että autamme häntä kun hän pyytää apua. Rajat on kuitenkin ollut pakko asettaa oman jaksamisenkin vuoksi, vaikka päätös siitä on vienyt yöunet ja saanut kaikenlaisia lieveilmiöitä aikaiseksi. Todella ihana kuulla tällainen selviämistarina, kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

Seuraa 

Olen 55-vuotias, nainen, vaimo, äiti , mummi, matte. Elämässäni on monta roolia. Nautin kesästä , mökkeilystä, lapsista ja lapsenlapsestani, eläimistä etenkin koirista. Kokkaan, sisustan, rakastan ja huolehdin. Töissäkin joudun käymään, jos voittaisin lotossa keksisin jotain muuta tekemistä , hyväntekeväisyyttä ja auttamista. Tarinoin täällä elämästäni iloineen ja suruineen. Tervetuloa mukaan!