Paino, sen kanssa olen kamppaillut enemmän ja vähemmän  melkein koko aikuisikäni. Ylipainoa on ollut jonkin verran nuorimman lapsen (25v) jälkeen eikä se ole mitenkään selitettävissä raskauksilla, joita on ollut kolme kylläkin melko peräkkäin. Lapseni ovat syntyneet -87,-89 ja -91 vuosina. Välillä olen onnistunut sitä karistamaan ihan mukavasti n. 10 kilon verran, tavoitepainoon on ollut aikaisemmin matkaa ehkä n. 20 kiloa. Tänään sitä on ainakin 30 kiloa ja olo on ikävä, ahdistava ja masentunut osittain myös tästä syystä. Vuosi sitten palkkasin oikein Trainerin, henkilökohtaisen sellaisen ja onnistuinkin pudottamaan reilun 10 kiloa, mutta elämäni on ollut henkilökohtaisella tasolla haasteellista jo pitkään ja jokin sen hetkinen syvempi ryppy lopetti hyvin alkaneen elämäntapamuutoksen. Olin jo varma onnistumisestani. Tuli joulu ja kaappiin kätketyt suklaat, jotka olin ostanut sinne pikkuhiljaa jo syksystä lähtien, löysivät tiensä luokseni ja kilot alkoivat kuin varkain taas lisääntymään. Oli paha olo, mutta en saanut kierrettä katkaistua. Kun mieli on apea ja maassa sitä sallii itselleen asioita, jotka mukamas auttavat siihen mielialaan, suklaa on se minun lohtuni. Voisin olla myös  alkoholisti, jos minulla olisi siihen taipumusta.

Perheejäsenistäni yhdellä on ongelmia elämänhallinnan kanssa. Olen silottanut ja seurannut hänen raskaita polkujaan, pelännyt hänen puolestaan ja antanut apua hänelle jo vuosien ajan. Tämä on suistanut oman elämäni raiteiltaan ja olen ollut välillä todella hukassa. Oma elämänhallintani on järkkynyt siinä sivussa.

Keväällä tänä vuonna oli taas kerran pakko nostaa kädet ilmaan, hakea apua ja pysähtyä miettimään, miten pelastaisin ensin itseni, jotta voisin yrittää jatkaa hänen auttamistaan. Kun on äiti, ei ole helppo katsoa vierestä lapsensa tuskaa ja huonoja valintoja. Lapseni ovat minun lapsiani aikuisinakin ja rakastan heitä kaikkia virheineen ja ongelmineen.Ongelma varjostaa perheemme  elämää kaiken aikaa ja yritämme jotenkin selvityä asian kanssa. Apua ei voi antaa loputtomiin, ellei autettava halua tulla autetuksi. Se onkin asia, joka on tässä ehkä vaikeinta ymmärtää. Jos olet muuten sairas, menet lääkäriin, kun mieli järkkyy, yrität sinnitellä viimeiseen asti ilman apua. Minun on vaikea luovuttaa ja antaa hänen tehdä itse omat valintansa, yritän jatkuvasti vaikuttaa niihin.

Painon lisääntyminen huolien myötä on ollut kohdallani konkreettista. Kuljen kehää, jolta ei ole poispääsyä. En löydä täältä ulos. Lisääntyvä paino lisää ahdistusta ja vaikka tiedän, että liikunta, terveellinen ruokavalio ja asiat, jotka tuntuvat mukavilta itselleni, olisivat niitä, joiden avulla voisin tästä suosta nousta, en saa itseäni liikkeelle. Tai saan hetkellisesti, mutta tilanne ei ole pysyvää. Kuinka oppisin vähän antamaan armoa itselleni, ottaisin asiat sellaisina kuin ne eteen tulevat, surisin niitä vasta, kun jotain ikävää tapahtunut. Olen mestari murehtimaan kaikkea etukäteen. Perheeni mielestä olisin loistava Risk Manager, olen sitä tälle perheelle ja varmasti joskus rasittavuuteen saakka. Tyttäreni sanoi, että sovitaanko äiti, että ajan varovasti siihen saakka, kunnes sanot, ettei tarvitse olla enää varovainen. Jos sinulla on ajatuksia, keinoja siihen, kuinka oma elämä otetaan haltuun ja huolet murehditaan vasta kun on niiden aika, kuulen siitä mielelläni. Tuntuu, että tämänkin ikäisenä voi olla itsensä kanssa joskus aika hukassa. Ihanaa loppuviikkoa<3

 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen 55-vuotias, nainen, vaimo, äiti , mummi, matte. Elämässäni on monta roolia. Nautin kesästä , mökkeilystä, lapsista ja lapsenlapsestani, eläimistä etenkin koirista. Kokkaan, sisustan, rakastan ja huolehdin. Töissäkin joudun käymään, jos voittaisin lotossa keksisin jotain muuta tekemistä , hyväntekeväisyyttä ja auttamista. Tarinoin täällä elämästäni iloineen ja suruineen. Tervetuloa mukaan!