Olen hiukan vanhanaikainen. En oikein ymmärrä tämän päivän menoa ja suhtautumista avioliittoon.  Olen myös itse eroperheen lapsi. Olin 18- vuotias, kun vanhempani erosivat.  Ei se kuitenkaan ollut helppoa, vaikka olin jo ns. aikuinen. Ero vaikuttaa niin moniin ihmisiin ja erityisesti lapsiin. Olen elänyt kahdessa vakavassa suhteessa elämäni aikana. Ensimmäinen alkoi ollessani 17-vuotias ja päättyi 22-vuotiaana. Uskoin sen kestävän ikuisesti, vaikka olinkin kovin nuori. Vuoden ajan suhteen päätyttyä haahuilun ja etsin itseäni, mitä haluan elämältäni ja haluanko ylipäätään uuden parisuhteen. Elin nuoren naisen melko menevää elämää. Olen kuitenkin hyvin perhekeskeinen ja ehdottomasti parisuhdeihminen. Niinpä vastasin myöntävästi  mieheni pyyntöön aloittaa seurustelu kanssaan ja parin vuoden päästä siitä menimme naimisiin. Olin 25-vuotias. Minulle oli selvää, että jos luoja suo haluan myös lapsia hyvin pian ja kun tyttäremme syntyi kesällä -87, oli se kovin luonnollista. Lapsia tuli vielä kaksi lisää ja kohta meillä oli suurperhe. Molemmille oli selvää, että ihan helpolla ei luovuteta vaan tässä mennään yhdessä eteenpäin hyvässä ja pahassa. Ymmärrän hyvin, että minulle on käynyt hyvä tuuri. Olen kohdannut ihmisen, jonka kanssa tämä kaikki on ollut mahdollista ja aina ei käy niin. Ristiriidat voivat olla ylitsepääsemättömiä ja silloin on parempi lähteä kulkemaan eri teitä, kumpikin omia polkujaan. Ei liittoni ole ollut helppo, eikä kesällä -86 tehdyssä lupauksessa seistä toisen rinnalla myötä- ja vastamäessä ole ollut aina helppo pysyä. On monia asioita, jotka meidät olisi voinut erottaa, mutta tahto on pitänyt meidät samalla ladulla. Tahto selvitä vaikeuksista, virheistä ja ymmärtää toista. Tarvitaan pitkää pinnaa, joustavuutta, anteeksiantoa ja ennen kaikkea tahtoa, kun kaksi erilaista ihmistä elää yhdessä.  Aina ei ole kivaa ja rakastuminen muuttuu vuosien saatossa rakkaudeksi ja kiintymykseksi toista kohtaan. Kumppanuus, sitä se on mitä suurimmassa määrin. Voi myös rakastua uudestaan, vaikka joskus olisikin hetkiä, että lähes inhoaisi puolisoaan ja toivoisi hänen olevan jossain ihan muualla. Puhuminen ja tunteiden kertominen on ensiarvoisen tärkeää. Toisaalta nykyisin  ajattelen, että ei ne sanat vaan ne teot.  Kompromisseja joutuu tekemään. Ennen kuin tekee lopullisen päätöksen kannattaa hakea apua. Jokaisella on oma polkunsa ja kukin tekee miten parhaaksi katsoo, mutta toivoisi, että ihmiset eivät luovuttaisi tässä asiassa liian helpolla. Yhteiset lapset  ja muistot ovat ihania asioita jutella vanhoina kiikkustuolissa. Yhteinen lapsenlapsi tai -lapset lisäävät tätä rikkautta entisestään. Viettäkää aikaa yhdessä, puhukaa, rakastakaa toisianne sellaisena jollainen hän on älkääkä asettako toiselle liian suuria odotuksia. Olen itsekin ymmärtänyt tämän täysin vasta nyt vanhempana. Toivon, että yhdessä mennään , kunnes kuolema meidät erottaa❤️

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen 55-vuotias, nainen, vaimo, äiti , mummi, matte. Elämässäni on monta roolia. Nautin kesästä , mökkeilystä, lapsista ja lapsenlapsestani, eläimistä etenkin koirista. Kokkaan, sisustan, rakastan ja huolehdin. Töissäkin joudun käymään, jos voittaisin lotossa keksisin jotain muuta tekemistä , hyväntekeväisyyttä ja auttamista. Tarinoin täällä elämästäni iloineen ja suruineen. Tervetuloa mukaan!