Pitkästä aikaa rohkaistuin mukaan ohjattuun ryhmäliikuntaan. Pari viime vuotta olen liikutellut ruhoani lähinnä omaehtoisesti lenkkipoluilla ja kuntosaleilla tai vaihtoehtoisesti kotona Youtuben kautta löytyvien loistavien kuntovideoiden tahtiin. Olen aina tykännyt liikkua itsekseni, miettiä niitä näitä ilman sosiaalisia pakotteita. Ryhmäliikunnassa pitää olla aina hieman eri tavalla läsnä, edes sen verran, että tervehtii muita paikallaolijoita katsekontaktin sattuessa. Fakta on kuitenkin, että ryhmäliikunta toimii avaimet käteen-periaatteella, eli se on helppoa ja säästää liikunnan suunnittelun vaivalta. Raha tiskiin, trikoot päälle ja ohjatusti hikoilemaan. Jos ei tunnu missään, vika ei ole palvelussa vaan vastaanottajassa. Tunnin riehumisen jälkeen voi olla varma siitä, että fyysinen tavoite on siltä päivältä saavutettu, eikä tarvitse miettiä lisälenkin tai muutaman kyykyn rykäisemistä. 

En ollut ennen käynyt kyseisellä liikuntakeskuksella, joten spinnaamaan pääsy meinasi tyssätä jo alkumetreillä. Google Mapsin johdattamana tein pari vikareissua ja minuuttia vaille tunnin alkua hivutin autoa irti lumisohjosta pimeällä kävelytien pätkällä liikuntakeskuksen välittömässä läheisyydessä. Hienoisessa sivuluisussa kaasutin lopulta oikeiden ovien eteen ja liukastelin jäisen pihan poikki sisälle. Kassaneidiltä sain sen verran luottoa, että pääsin pyörän selkään lupaamalla maksaa rääkin jälkikäteen. 

Satumaisella flaksilla salissa oli vielä yksi pyörä vapaana. Pyörät olivat kylki kyljessä ja pujottelin kanssapolkijoita tervehtien omalle ratsulleni. Sitä tosin ei juuri noteraattu, koska monikymmenpäisen naisjoukon katseet olivat nauliutuneet nurkassa pyörän päällä hiljalleen polkevaan, treenattuun ja suklaasilmäiseen Hulioon, joka katseli asiakkaitansa suoden jokaiselle leveän, huolitellun hymyn. Ovi laitettiin säppiin ja pyörät suhahtivat käyntiin, huoneen vähät kuutiot täytti bassonrytke ja matka mäen huipulle alkoi. 

Spinning on sinänsä melko tylsä laji. Poljetaan vuoron perään nopeasti kevyellä tai hitaasti kovalla vastuksella. Tai poljetaan seisaaltaan ja istualtaan vuorotellen. Tai jopa näitä kaikkia neljää vaihtoehtoa yhdistellen. Etelä-Amerikan lahja suomalaisille naisille yritti saada ääntään kuuluviin Metallican ylitse ja luotti kansainvälisten käsimerkkien voimaan. Vastusrullaa veivattiin edes takaisin viittomakielisten ohjeiden perusteella, en tiedä, menikö sinne päinkään, mutta hiki tyrskyi. Muutaman tiukemman ylämäen kohdalla tuntui pari päivää sitten syöty ruokakin vielä pyrkivän yläkautta pihalle, mutta tahtia hieman hidastamalla sain säilytettyä arvokkuuteni. Enemmän huoletti aiemmin päivällä syöty hernekeitto.

Mielikuvitusmäkien kiipeäminen paikallaan pysyvällä pyörällä sai vilkuilemaan kelloa muutaman kerran tunnin aikana. Ja koska kotona odottaa oma lihaksikas suklaasilmä, ei nurkassa keikkuvan ohjaajan tuijottaminenkaan saanut aikaa kulumaan. Koska pyörän päällä pysyminen ja polkeminen ei vaatinut tiukkaa keskittymistä, oli tunnin aikana mahdollista miettiä omia asioita sen mitä kovalla pauhaavan musiikin keskellä oli mahdollista. Tiivistetysti: helppoa, vaivatonta ja takuuhikistä mutta tylsää.

Kommentit (0)

Seuraa 

Melkein nelikymppinen insinööriäiti, tuurikutoja, reissuaddikti ja ekohörhö kärsii luomisvimmasta. Sen seurauksena syntyy reportaaseja, tajunnanvirtaa ja toivottavasti mahdollisimman vähän aivopieruja. Sydäntä lähellä ovat luonnonkosmetiikka, käsityöt, matkustaminen ja arkihankinnoissa pihtaaminen. Järjestämisestä ja ruokajämien hyödyntämisestä saa parhaat kiksit, liikkuakin yritän, mutta mukavuusalueella. Ränsistyvään fasadiin pyrin suhtautumaan armollisesti, tästä blogista ei löydy sikspäkkivinkkejä...