Huudan ehkä viidennentoista kerran, että nyt se pädi pois! Menkää pihalle, yläkertaan leikkimään, hakekaa värityskirjat, legot, jotain edes! Vastaus on joko "ihan just" tai ei mitään. Kun mun pitää ensin kerätä farmilta pekonit, emmä nyt voi. Eiku mun täytyy katsoa, onko mun lemmikki jo valmis. Eiku tää peli vaan. Jos en kävele viereen, ota tablettia väkivalloin tahmeista kourista, uhkaa kahden viikon totaalisella pelikiellolla ja lelujen polttamisella, ruudun tuijottaminen ei lopu. Eikä välttämättä sittenkään. Tabletti salakuljetetaan omaan huoneeseen vaikka kalsareissa ja vain epäilyttävä hiljaisuus paljastaa, että jälkikasvu ei luokaan legoista taidetta, vaan heiluttaa timanttimiekkaa minecraftin syövereissä.

Neuvolakäynnillä yritän kiinnittää hoitajan huomion johonkin muuhun kuin otsalla helmeilevään kylmään hikeen ja muistan, että oikealle yläkulmaan katsominen on merkki valehtelusta. Ei ne enempää pelaa ja katso telkkaria kuin puoli tuntia päivässä. Ehkä tunnin. Tai kaks. Mut tosi harvoin! Huono äiti-poltinrauta hehkuu punaisena sieluni silmissä ja odottaa vain uppoamistaan viime aikoina huonosti liikuteltuun ahteriin. Lorukirjat keräävät pölyä muuton jäljiltä tuntemattomasta paikasta ja värikyniä käytetään lähinnä rumpukapuloina. Jos kysyn lapsilta vapaapäivinä, että mitäs haluaisitte tehdä, niin vastaus on yksimielinen ja painokas :PELATA! Eli näinkö se on nähtävä, vanhemmuushommat on pahasti ryssitty ja seuraava sukupolvi on tuomittu kuolaamaan apaattisina ruudun kelmeässä valossa? Aku Ankoista tuttujen painajaisten tapaan lapseni ovat mieleni mustimmissa kauhukuvissa kalvakoita, pitkähampaisia, kolkosti nauravia hahmoja, joista ei ikinä tule kelvollisia veronmaksajia. Facebookissa pyörivät meemit, joissa hehkutetaan oman, vuosikymmeniä sitten loppuneen lapsuuden autuutta pulkkamäkineen ja käpylehmineen verrattuna tämän päivän lapsireppanoiden sosiaalisesti köyhään ruutuvankilaan. Syyllisyyden suurta möykkyä kurkussa on vaikea saada nieltyä.

Näinkö se on? Onko virtuaalifarmien ja -lemmikkien hyysääminen tai mielikuvitusmaailmoinen rakentaminen pikselipalikoista menolippu epäonnistuneeseen aikuisuuteen? Onko koulu- tai hoitopäivästä urvahtanutta lasta väkisin houkuteltava loruttelemaan tai kuskattava luomaan sosiaalisia kontakteja? Normipäivänä lapsi on suurimman osan päivästä sosiaalisten virikkeiden ympäröimänä, on ääniä, uutta opittavaa, kavereiden kanssa painimista, ulkoilua ja leikkiä. Kuinka haitallista voi olla se, että lapsi tahtoo rauhoittua omissa oloissaan tehden jotain, mistä todella tykkää? Ja jonka aikana voi vahingossa vaikka oppia jotain? Kyllä nimittäin on niin, että tämmöinen aikuinen ihminenkin todella mielellään työpäivän jälkeen vetäytyy omiin oloihinsa ja jos joku tulisi pakottamaan lorutuokioon, saattaisi mennä hermo huonoon kuntoon. Ehkä ennen, käpylehmien kulta-aikaan, oli päivittäinen tohina toisella tasolla. Ärsykkeiden tulva oli huomattavasti maltillisempi ja lapset liikkuivat luontevammin ilman aikuisten kontrolloivia lonkeroita. Ei ollut iltapäiväkerhoja, vaan kavereitten luokse mentiin koulupäivän jälkeen ja sieltä kotiin, kunhan kerittiin. Nykyään tämä ei onnistu ilman tekstiviestimaratonia sekä iltapäiväkerhon että kaverin kotiväen välillä. Ei meinaan aina jaksa.  

Ja mitä pelaamiseen tulee, Commodore64:n ja Amigan huippuvuosina varttuneena voin kertoa, että niillähän pelattiin! Ja pelattiin niin, että tuntui, joka päivä. Monta tuntia ja peliä putkeen. Eikä kukaan roikkunut huoneen ovella neuroottisena täristen pelottelemassa piloille menevällä elämällä. Elämän syrjässä tässä ollaan kiinni edelleen ja oma korsi verokekoon on kannettu jo vuosien ajan. Enemmän traumoja niistä sosiaalisista kiemuroista on vuosien varrella tullut kuin pelaamisesta. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Melkein nelikymppinen insinööriäiti, tuurikutoja, reissuaddikti ja ekohörhö kärsii luomisvimmasta. Sen seurauksena syntyy reportaaseja, tajunnanvirtaa ja toivottavasti mahdollisimman vähän aivopieruja. Sydäntä lähellä ovat luonnonkosmetiikka, käsityöt, matkustaminen ja arkihankinnoissa pihtaaminen. Järjestämisestä ja ruokajämien hyödyntämisestä saa parhaat kiksit, liikkuakin yritän, mutta mukavuusalueella. Ränsistyvään fasadiin pyrin suhtautumaan armollisesti, tästä blogista ei löydy sikspäkkivinkkejä...