Sain siis lukijalta linkkivinkin tyttäreni tekstiin, jonka hän oli kirjoittanut nettiin siitä hämmennyksestä, jonka blogini lukeminen hänessä aiheutti. Kävimme keskustelun siitä, että tapani kirjoittaa on tarkoituksella sellainen, että se herättäisi ajatuksia lukijoissa. Tyylini kirjoittaa on erilainen, kuin tapani puhua jokapäiväisessä elämässä.  Pyysin tytärtäni kirjoittamaan ajatuksistaan blogiini. Tyttäreni on 12-vuotias.

 

Muistan kun ehdottelin nimiä blogille, mutta en itse asiassa edes tiennyt mitä blogiin tulee. Minulle sanottiin jotain epämääräistä ”ajatuksista” ja ”maalla asumisesta”. Eli noh, mitä minä olisin tiennyt? Luin ensimmäisen tekstin lumenluonnista. Lumenluonti-päivänä minulle jäi äidistäni kuva kiukkuisesta, ja tympääntyneestä naikkosesta joka sai jostain ajatuksen tehdä lumitöitä. Mutta blogin ensimmäisen tekstin luettuani minulle avartui aika paljon asioita. Sain sukeltaa tuntemani ihmisin ajatuksiin, ja se oli hämmentävää. En tiennyt sinä päivänä oikein mitään, mutta tuon jälkeen enemmän. Ikävä kyllä mielestäni blogin perusteella, en voi sanoa että tuntisin hänet. Tekstien ajatusmaailma oli minulle täysin vieras ja hänen tuntemukset iski päin kasvojani. Ajattelin silloin (ja yhä…) että jos en tuntisi häntä ja lukisin lumenluontitekstit, pitäisin kirjoittajaa töitä välttelevänä ihmisenä joka haluaa päästä sieltä mistä aita on matalin. Mutta näinhän asia ei ole. Tai no, saattaahan hän oikeasti haluta vain loikoilla ja homehtua sohvalle. Kuten minä.

 

Noh, kuten ”Ken pahaa sutta pelkäisi...” tekstistä käy ilmi, ei äitini kertonut minulle susista. Inhoan pimeyttä, koska silloin tunnen olevani haavoittuvainen ja sokea vaaralle. Ja enhän minä väärässäkään ole! En todellakaan pärjäisi sudelle, jos se tahtoisi popsia minut suuhuni. Vaikkei äitini koskaan kertonutkaan minulle susista, niin muilta ihmisiltä sain vihiä jo aiemmin karhusta, ja myös pimeyden yksinäisestä sudesta. Minua alkoi ahdistaa pysäkille meneminen, koska tie ei ole talvisin helppokulkuinen, ja tiehän on totta kai metsän keskellä ja pitkä. Sitä luulee olevansa jonain päivänä pelkonsa voittanut, mutta ulko-oven avatessa synkkyys ryöpsähtää kuin tulviva joki. Siinä vaiheessa tajuaa, ettei näe vaanivaa eläintä.

 

Blogia lukiessani koin olevani loukattu. Äitini kertoo asioita tuiki tuntemattomille, muttei minulle? Aha, vai niin. Heti mieleeni tuli ajatus, mitä muuta äitini pimittää minulta? Ennen susia pelkäsin hirviä jotka tökkäävät sarvet mahani läpi ja kirmaavat metsässä lapsiparan ruumis villisti sarvissa heiluen. Olin suoraan sanottuna jopa vihainen. Susilauma kirmaa pitkin poikin kyläpahasta, ja minä törötän pysäkillä kuin suolapatsas. En kuitenkaan maininnut äidilleni mitään tästä, ja taisin jopa unohtaa asian (jep, minä joka olen kiukkuinen jopa kuukausia vanhoista asioista…?). Blogin luettuani, tänä aamuna muistin taas. Olin ahdistunut koko kävelymatkan, ja kuvittelin koko ajan näkeväni eläimiä metsässä tai kuulevani niitten askeleita takanani. Yritin olla ajattelematta, ja yritin keskittyä…vaikkapa..öö…noh ei silläkään hetkellä tullut mitään mukavaa mieleen, joten juoksin suurimman osan matkasta.

Enemmän pelkään sitä että bussi liukuu ojaan. Tie on loiva ja jäinen, joten eilen bussi tipahti ojaan, ja oli lähellä ettei se kaatunut. Tänään taasen bussin peräpää lähti vinhaan liukuun, ja oli lähellä ettemme olisi istuneet ojassa. Taas. Minun mielestä on mielenkiintoista lukea äitini blogia, koska en minä normaalisti hänen ajatuksiaan tiedä vaikka hän minun ajatuksia kyseleekin. Koko tekstin ajan aivoni lagasivat, ja tuntui aika tyhmältä kun en muistanut mitään. Joten teksti ei saavuttanut pointtia. Mutta ilmeisesti tämä kelpaa koska äitini nauroi tätä lukiessa? -tytär-

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Täällä tarinoi kolmekymppinen oman elämänsä antisankari. Menestystarinoiden ja kauniiden sisustuskuvien sijaan tarjolla on tilanteita, joissa arki lyö naamalle kerta toisensa jälkeen.