Oli tarkoitus raapaista teksti otsikolla:" Miten lapsuuden harrastus muuttuu, kun kasvat aikuiseksi. " Etsin tiedostoista kivaa kuvaa, jonka voisin liittää tarinaan, johon kuuluu rakkain ja läpi elämäni jatkunut harrastus, hevoset. Huomasin kuitenkin, etten pystynyt katsomaan kansioita, joissa oli elämäni varrella kohtaamiani hevosystäviä. Olen joutunut niistä jo liian ison osan laittamaan ennen aikaisesti multiin ja tunnekuohu yllätti minut taas. Lapsuudessa alkanut, kepeä ja hauska  harrastus on muuttunut sarjaksi taloudellisia virheratkaisuja, epäonnistumisia ja luopumisia.

Niille, jotka eivät tunne hevosia lajina, voin paljastaa kyseessä olevan varsin herkkähenkisen otuksen. Jalaton hevonen on käytännössä kuollut hevonen. Murtumia on lähes mahdotonta parantaa ja jalkavaivat tavalla tai toisella ovat yleinen syy, miksi hevoset hautaan päätyvät. Toinen merkittävä heikkokohta on ruuansulatus. Hevoset reagoivat ruokinnanmuutoksiin ja yleensäkin kaikkeen mahdolliseen sairastumalla äkillisesti ja kovaoireisesti ( ähky, kaviokuume..) jolloin omistajalle jää enää mietittäväksi, kuinka paljon on valmis katsomaan eläimensä kärsimystä ja miten pitkään kukkaron pohjalla riittää roposia kalliita hoitoja rahoittaa. Ja yleensähän niitä roposia sitten kaivellaan keinolla jos toisella, kun kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin hoidot halutaan toteuttaa. Kunnes taas ollaan tilanteessa; polle poissa on...

Merkittävin muutos, mikä tapahtui harrastuksessani, oli kaikkein rakkaimman lapsuudenystäväni kuolema. Minun tapauksessani tuo ystävä oli hevonen, jota olin saanut hoitaa siitä asti, kun se pikkuvarsana jäi orvoksi sen emän menehdyttyä äkillisesti. Siinä me sitten kasvoimme yhdessä, kaksi äiditöntä. Opetin hevosesta ratsun lukemalla Hevoshullu-lehtiä ja lainaamalla kirjastosta kirjoja. Lopputulos ei ollut kaikkein turvallisin ja hienoin ratsuhevonen, mutta lukemattomat yhteiset hetket onnistumisineen ja epäonnistumisineen tekivät ystävyydestä lujan. Kun kävelin päivän päätteeksi tallilta tietä pitkin kohti kotiani, hirnui tallista ikkunan läpi perääni katsomaan jäänyt hevonen minulle hyvästiksi joka kerta.

Viimeisen palveluksen sain tehdä tälle rakkaalle eläimelle, kun oli tullut aika saatella se kuolemaan. Seisoin tamman rinnalla sen tulevalla hautapaikalla ja autoin sitä pysymään rauhallisena, kun eläinlääkäri laittoi lopetusaineet. Siihen hetkeen koin päättyneen lapsuuteni ja siitä eteenpäin harrastukseni on jatkunut erilaisena. En ole saavuttanut samanlaista tunnesidettä yhdenkään omistamani hevosen kanssa, enkä ole löytänyt samaa intohimoa harrastukseeni enää. Silti olen kokenut monia mukavia hetkiä ja minulla on hevosia edelleenkin. On kai tavallaan ihan luonnollistakin, että lapsen kokemusmaailmassa eläimen kanssa varttuminen on paljon merkityksellisempää aikaa, kuin aikuisena itselleen harrastusvälineeksi ostamansa hevosen kanssa enää voi koskaan saavuttaa.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Täällä tarinoi kolmekymppinen oman elämänsä antisankari. Menestystarinoiden ja kauniiden sisustuskuvien sijaan tarjolla on tilanteita, joissa arki lyö naamalle kerta toisensa jälkeen.