Kesä meni kuulostellessa, missä yksinäinen susi kiertelee ja tuumaillessa, että säästyyköhän lampaat syksyyn asti vai periikö hukka ne ennen kesän loppua. Sudesta tehtiin monta havaintoa, mutta se antoi kotieläinten olla rauhassa, vaikka muuten tykkäsikin itse näyttäytyä ihmisille.

Syksyn pimettyä on joutunut pohtimaan taas omakohtaisesti, että kumpi se on moraalisesti arveluttavampaa; kertoa lapsille taloja kiertelevästä tänne asettuneesta susilaumasta vai jättääkö kertomatta. Mitäpä ne lapset sille asialle voisivat, pelkäisivät vaan odottaessaan pimeässä kouluautoa, jos tietäisivät että koiria tappanut lauma kulkee samaa koulutietä heidän kanssaan harva se päivä. Ehkä on häijympää kertoa lapsille laumasta, koska kouluvelvollisuus vie heidät joka tapauksessa pimeään talviaamuun kuusten katveeseen seisomaan, oli lauma siellä tai ei.

Minä en vihaa mitään eläimiä. En usko, että eläimellä on mitään moraalisia velvollisuuksia, joiden mukaan se päättäisi mitä tekee. Se toimii niin, että saa aina sen tarpeensa tyydytettyä, mikä sillä eniten sillä hetkellä mielessä on. Siksi en pidä maha täynnä kulkevaa sutta vaarallisena kenellekään. Olenhan itsekin ollut parin metrin päässä kahdesta sudesta, jotka olivat mahat turvoksissa vasta syödystä ateriasta ja raukeina jolkottelivat minusta ohi. Välissämme ei tosiaankaan ollut eläintarhan aitaa, näillä kulmilla suteen törmää ihan vapaanakin. Tästä kohtaamisesta on tosin jo useita vuosia aikaa. Tiedän siis  suden olevan välinpitämätön ihmistä kohtaan, kun sillä ei ole nälkä eikä sitä uhkaa mikään.

Nyt on kuitenkin laumalla jotain mielessään. Hirviä ei enää näy, näkyy vain susien jälkiä kun ne kulkevat kiusallisen lähellä kotipihoja. Koiranlihan makuun ne ovat jo päässeet ja täällähän niitä riittää, melkein joka kodissa on paksuturkkinen ulkona viihtyvä hirvikoira lemmikkinä. Meidänkin karvaturrimme ovat varsinaisia hessuhopoja luonteeltaan. Ystävällisiä ja vähän hömelöitä. Olin tässä yksi päivä lasten kanssa autoilemassa, kun näin meidän hieman tyhmän koiran pyörivän tiellä. Otin sen kiinni, että metsästysreissulla hirvenhajun kadottanut tyhmeliinimme ei jäisi auton alle. Samaan aikaan parin kilometrin päässä susilauma repi hirvimetsällä olleen hauvan. Vähän kylmäsi sydäntä ajatus siitä, miten lähellä oli oman koiramme joutuminen lauman lounaaksi.

Ei sitä kai kannata edes yrittää kertoa, miltä tuntuu laittaa kotiovi kiinni perässään ja lähteä töihin tietäen, että kohta heräävät lapset aamutoimiinsa ja lähtevät keskenään odottamaan kouluautoa sinne, minne ei katuvaloja ole koskaan edes harkittu laitettavan. Jos pimeässä seisovien lasten suuntaan osoittaisi taskulampulla, montakohan silmäparia kiiltäisi valokiilassa?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Täällä tarinoi kolmekymppinen oman elämänsä antisankari. Menestystarinoiden ja kauniiden sisustuskuvien sijaan tarjolla on tilanteita, joissa arki lyö naamalle kerta toisensa jälkeen.