Sitä aina joskus herää uuteen aamuun ja päättää tehdä asioita toisin kuin ennen. Olen nimittäin kehuskellut kohta kymmenen vuotta sillä, etten koskaan tee lumitöitä. Nyt sitten havahduinkin ajatukseen, että voisin joskus yllättää mieheni ja osoittaa oma-aloitteisuutta asiassa, joka perinteisesti on jäänyt hänen kontolleen.

Eipä siinä sitten muuta kuin lapsille vaatteet päälle ja äidin kanssa reippaasti ulkotöihin. Mieheni oli toki jo lähtenyt metsälle monta tuntia aikaisemmin. Mitä lajia tällä kertaa metsästettiin, sitä en edes viitsinyt kysyä. Pihan auraamisen lisäksi suunnittelin näppärästi mönkijällä ottavani lumet pois myös ratsastuskentältä. Ei se niin kovin vaikeaa voi olla...

Luntahan oli tullut reippaat 20cm, joten mönkkärin puskulevylle olisi kyllä ollut töitä. Jos se hemmetin rakkine vaan olisi käynnistynyt! Miten nopeasti täydellinen osaan kaiken ja tiedän kaiken-tunne voikin vaihtua täydelliseen epätoivoon. Välittömästi pystyin huomaamaan, ettei mönkkäri käynnistynyt avaimesta kääntämällä. Päätin siis vetää sen käyntiin narusta.. turhaan. Samalla kun kiskoin käyntiin laitetta, joka ei antanut mitään elonmerkkiä itsestään, nousi jostain sielun sopukoista hirveä raivo. Raivo sitä kohtaan, että jos joskus edes jotain yrittää tehdä toisin, niin sitten ei varmasti mikään onnistu. 

Mikä sitten onkaan parempi kohde raivolle ja epätoivolle kuin miesparka, joka pahaa aavistamatta on pyytämässä pienpetoja/ susia/hirviä/karhuja/ mitä vaan. Ihan varmaa vastausta en saanut puhelun aikana sille, että miksi maailma on juuri tänään erityisen epäreilu, mutta sen sain selville, että mönkijä on purkanut akkunsa eikä siksi halua auttaa minua lumitöissä. 

Tartuin siis lumikolaan ja aloin työnnellä sillä lumia syrjään kulkureiteiltä. Yllättävän raskasta, täytyy myöntää. Olenko osannut arvostaa miestäni tarpeeksi, kun olen nähnyt hänen tekevän tämän niin monet kerrat? Ehkä en. Tunnin kuluttua hikisenä lumityöläisenä olin varma, etten ole osannut arvostaa saamaani palvelua ollenkaan tarpeeksi. Miten edes mietin tunti sitten, että olisin voinut kolan kanssa aukaista ratsastuskentän, kun en jaksa edes pihaa puhdistaa.

Lopputulos näytti vähintäänkin olevan ok, koska paikalla pyörähti myös traktori ja linko. Enhän minä nyt tosiaan sen kolan kanssa sitä ratsastuskenttää olisi auki saanut! Katseltuani kätteni jälkiä, tunsin itseni väsymyksestäni huolimatta varsinaiseksi arjen sankariksi, vaikka tiesin tehneeni juuri jotain, minkä moni muu omakotitaloasuja tekee aivan itsestäänselvänä suorituksena.

Olen ehkä elänyt aivan uskomattomassa kuplassa, kun olen välttänyt lumityöt tähän asti. Olenhan sentään muuttanut maalle kohta kymmenen vuotta sitten. Koko tästä päivästä heräsi kiusallinen ajatus siitä, että mitä muuta ehkä olen ottanut itsestäänselvänä palveluna ja olisiko kenties jotain muutakin, mitä voisin tehdä toisin..

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Täällä tarinoi kolmekymppinen oman elämänsä antisankari. Menestystarinoiden ja kauniiden sisustuskuvien sijaan tarjolla on tilanteita, joissa arki lyö naamalle kerta toisensa jälkeen.