Lemmikkieläimen kuolema koskettaa paitsi perheen aikuisia, niin se todellakin koskettaa perheen lapsia. Kuten jo aiemmin kerroin, on meidän perheessämme kuollut sekä isompaa että pienempää eläintä, jotkut sairauteen ja jotkut siksi, että ne oli alunperinkin hankittu ruuaksi käytettäväksi. Lopetustilanteesta on lapset pidetty poissa, eikä kuollutta lemmikkieläintäkään useimmiten ole tarvinnut lapsien nähdä.

Kuitenkin aina jotain menee pieleen, vaikka luulisi huomioineensa kaikki muuttujat. Meillä on ihan tavallista, että metsästettyjä eläimiä roikutetaan varastossa nylkemisen jälkeen. Isoimmat, kuten hirvet, käsitellään seuran lahtivajassa. Senkin toimenpiteen on lapset nähneet. Toisinaan varastossamme on riippunut lintuja ja joskus kauriita. Kieltämättä itsellekin on joskus ollut yllätys, kun olen otsalampun valossa poikennut varastoon hakemaan jotain ja edessä onkin roikkunut jokin otus ilman nahkaa ja päätä.

Seuraavaksi kerron sattumuksen, joka saattaa herkimmissä aiheuttaa pahaa mieltä, mutta minusta se kuvaa tavallaan maalaislapsen mutkatonta suhtautumista kuolemaan. Älä lue pidemmälle, jos voit herkästi pahoin.Tavallaan se kuvaa myös sitä, miten voi syntyä väärinkäsityksiä, vaikka niitä pyrkisi välttämään.

Meiltä lopetettiin lapsemme poni, jota ei voinut parantaa äkillisestä ja kovaa kärsimystä aiheuttaneesta sairaudesta. Kipulääkkeet eivät näyttäneet vaikuttavan ja eläin oli täysin kävelykyvytön viikonkin jälkeen hoidon alkamisesta, kun kipulääkkeet oli maksimissaan. Eläinlääkäri suositteli lopetusta, koska tila oli ponille kestämätön. Poni päätettiin lopettaa ampumalla. Pyysin miestäni tuomaan minulle ampumisen jälkeen ponin jalan, jotta voisin vielä itse tutkia mitä siinä lopulta oli sairauden takia tapahtunut.

Vein lapset pois kotoa ja palasimme vasta, kun olin varmistanut että poni on lopetettu ja ruho haudattu. Lähdin tekemään normaalisti iltatallia ja aukaisin tallin oven. Lattialla retkotti irti leikattu ponin jalka. Mahassa väänsi, kun näin tutun jalan valkoisine merkkeineen verisenä odottamassa. No, minähän halusin nähdä millaista tuhoa sairaudesta jalkaan oli tullut ja hain työkaluja, joilla tein avauksen siihen. Lopuksi laitoin sen muovipussiin ja nakkasin roskikseen, jottei lasten tarvinnut törmätä siihen näkyyn.

Meni muutama päivä aikaa ja elämä jatkui eteenpäin. Muisteltiin välillä ponia ja touhuttiin tavallisia asioita. Nuoremmalla lapsellani on tapana hakea välillä varastosta vanhoja lelujaan ja hän käy omin päin siellä kasseja tutkimassa. Sitten eräänä iltana lapseni tuli hieman vaivautuneena juttusilleni. Hän kertoi käyneensä varastossa etsimässä lelujaan, mutta ei enää haluaisi mennä sinne yksin. Ihmettelin, että minkä takia. Lapsi sanoi, että hänestä on ikävää käydä siellä, kun hänen poninsa roikkuu siellä katosta.

 

VOI, EI!! Aivan kammottavaa! Lapseni luuli, että hänen poninsa on nyljetty ja ripustettu varaston kattoon. Eihän poni siellä ollut, vaan haudassa. Varastossa roikkui kauris, joka tietenkin näyttää vaikka ponilta  ilman päätä, sorkkia ja nahkaa riippuessaan.

 

Koska lapseni oli oppinut siihen, että ruokaahan se on, mikä katosta roikkuu, niin ei hän varsinaisesti sitä kritisoinut. Kertoi vaan harmissaan siitä, että oman ponin oletettu nylkeminen ei tuntunut hyvältä ja näytti kammottavalta. Ymmärrän täysin, kun mietin minkä reaktion itsessäni teki pelkkä irtojalka.

En osannut tämmöiseen varautua etukäteen ja lapsen olo helpottui heti keskustelulla tosiasioista. Kauris on riistaa ja se syödään, oma poni on lemmikki ja se haudataan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Täällä tarinoi kolmekymppinen oman elämänsä antisankari. Menestystarinoiden ja kauniiden sisustuskuvien sijaan tarjolla on tilanteita, joissa arki lyö naamalle kerta toisensa jälkeen.