Maalaislapselle harvoin on mikään yllätys se, mistä liha tulee ruokapöytään. Lihalla siinä lautasella on saattanut olla nimikin, jota edelleen toistellaan vaikka eläin on jo kuollut ja paloiteltu. Saatetaan siinä syödessä muistella, että millainen se tämä naapurin  Mansikki oli silloin vasikkana. Liha, jonka nimen tietää, maistuu eettisemmältä kuin vakuumipakattu kaupan tuote, jonka historiaa voi vain arvailla. Miten sitä on kohdeltu eläissään, entä kuolemansa hetkellä?

Kun eläin saa lemmikki-statuksen, tulee sen syömisestä omistajalleen vaikeampaa. Samoin sen eläimen lopettamisesta. Meiltä on jouduttu lopettamaan vuosien aikana muutama hevonen sairauden vuoksi ja aina on pitänyt miettiä, miten se hoidetaan niin, ettei lapsille jäisi lopetushetkestä paha mieli. Kantapään kautta jouduin oppimaan, miten ei kannata toimia.

Meillä oli aikanaan hevonen, jota oli turhaan yritetty kuntouttaa ja jonka lopettamista eläinlääkäri lopulta suositteli. Itse olen ollut nuorena tyttönä mukana hevosen lääkkeellisessä lopetuksessa ja koin sen niin raastavaksi sen pitkäkestoisuuden vuoksi, että olin päättänyt omien hevosteni lähtevän vain ampumalla. Ei tarvitse seurata vierestä kuolinkamppailua, kun eläin tippuu suorilta jaloilta tietämättä mikä sille tuli.

Olimme siis sopineet hevoselle lopetusajan ja olin kotona saattamassa sitä viimeiselle matkalle. Mukanani oli lapseni, silloin noin viisi vuotias. Annoin hevosen ja porkkanasankon mieheni matkaan, joka huolehti hevosen hyvinvoinnista ja asiallisesta kohtelusta viimeiseen hetkeen saakka. Lopetuspaikka oli valittu niin, että ruhon kuormaaminen traktorilla peräkärryyn onnistuisi, eli tien vierestä.

Lapseni olisi halunnut ehdottomasti nähdä lopettamisen. Hän ei tietenkään yhtään ymmärtänyt, mistä siinä oli kysymys ja kielsin  menemästä katsomaan. Vein hänet taloon sisälle, jottei hän vahingossakaan näkisi tapahtumaa. Lapsi oli jotenkin ylivireä ja innostunut, ihmettelin sitä. Ymmärsin, ettei lapsi käsittänyt mitenkään mitä kuolema tarkoittaisi ja se oli vain jännittävä tapahtuma josta hän koki jäävänsä paitsi. Yritin ohjata hänen kiinnostustaan muualle, mutta omakin suru meinasi pyrkiä pintaan.

 

Sitten hiljaisuuden rikkoi ulkoa kajahtava kiväärin laukaus. 

 

Siitä hetkestä alkoi sydäntä raastava, lapsen keuhkojen pohjasta nouseva huuto. Niin raastavaa alkukantaista huutoa ja kirkumista, kun se iski lapsen tietoisuuteen: Tätä on kuolema.

Pidellessäni huutavaa ja rimpuilevaa lasta itkin itse enemmän lapseni järkytystä, kuin kuollutta hevosta.

Meillä on jouduttu lopettamaan eläimiä myös myöhemminkin. Mutta tuon tapahtuman jälkeen olen huolehtinut siitä, ettei lapseni ole koskaan enää kuulleet lopetusaseen ääntä. Jos joku ei tiedä, miltä kiväärin laukaus kuulostaa, niin voin kertoa että se kuulostaa kuolemalta.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Täällä tarinoi kolmekymppinen oman elämänsä antisankari. Menestystarinoiden ja kauniiden sisustuskuvien sijaan tarjolla on tilanteita, joissa arki lyö naamalle kerta toisensa jälkeen.