Ei tarvitse palata kymmenien vuosien taakse, jos haluaa kaivella muistoja autokoulusta. Kävin nimittäin ajamassa tässä vielä kypsässä iässä lisää ajokorttiluokkia, vaikka jo B-kortin saaminen aikoinaan oli tuskainen taival. Nyt kuitenkin tuli tarve ajaa sekä C että C1E, jolloin saan ajaa paitsi kuorma-autoa, niin voin laittaa vielä peräkärrynkin perään. Saadakseen kyseiset korttiluokat on kuitenkin päästävä läpi radasta, jossa on peruutettava tarkasti ja aikaa vastaan.

 

Minulla oli kärsivällinen opettaja. Tunnista toiseen peruutin yhdistelmää ja vihasin jos en jokaista niin ainakin joka toista hetkeä. Ei vaan hahmotuskyky, tarkkuus saati kärsivällisyys riitä hyvään lopputulokseen. Opettaja jaksoi kannustaa ja neuvoa, aina vaan. Kyllähän se sieltä sitten läheni, kortin saaminen. Loppusuora jo häämötti, teoriakoe ja inssiajo näköpiirissä.

 

Olin sitten erään kerran  ottanut lainapakettiauton käyttöön ja lähdin käymään kahvilassa. Ajoin auton parkkiin ja havaitsin toki samalla, että oli muutama muukin ihminen lähtenyt samoilla aikeilla liikkeelle. Poliisien autokin oli tullut ilmeisesti hyvien munkkien perässä paikalle. Ollessani kahvilla sain puhelun, josta keksin että nyt on lähdettävä liikkumaan ja nopeasti, huomasin nimittäin olevani kohta jo myöhässä tapaamisesta. Eipä sitten muuta kuin reippain askelin autolle, pakki päälle ja kaasua.

 

Ja vaikka tämä ei tosiaankaan ollut ensimmäinen kerta, kun sama kuvio 

reippain askelin autolle, pakki päälle ja kaasua oli johtanut minut vaikeuksiin, en silti tunnistanut vaaraa silläkään kertaa.

Siis pakki päälle ja kaasua, pari metriä menee hienosti ja sitten rysähtää. Samalla tuttu tunne valtaa mielen, minä tein sen taas. VOI, JU-MA-LAU-TA!!

Positiivinen puoli asiassa kai oli se, että poliisi oli jo valmiiksi paikalla. Säästyi soittamisen vaiva. Enää puuttui vain henkilö, jonka menopelin keulan olin työntänyt sisään pakettiautollani. Pyysin kahvilan myyjää kuuluttamaan rekisterinumeroa, jotta omistaja löytyisi. Siinä taas kerran tuumiessa, ettei asiat kai voisi mennä enempää pieleen, astelee paikalle auton omistaja.

Minun aina niin rauhallinen ja kärsivällinen autokoulun ajo-opettajani kävelee kahvilasta ja katsoo ensin autoaan ja sitten minua. Odotan hänen menettävän itsehillintänsä, mutta hän toteaakin vain ajotunneilta tuttuun tyyliinsä: " No, sattuuhan sitä". Minä olen itkun partaalla ja paikalla olevat keskittyvätkin minun tukemiseeni enemmän kuin kolaroidun auton omistajan vointiin. Paperityöt tehdään ja sovitaan, ettei muistella pahalla.

 

Seuraavalla viikolla on taas ajotunti ja peruutan kuorma-auton ja peräkärryn yhdistelmää. Istumme hiljaisuuden vallitessa hytissä ja päässäni risteilee tuhat ajatusta, lähinnä koskien sitä mitä ajo-opettajani mahtaa minusta miettiä.  Lopulta uskaltaudun kysymään, miten hänen Mazdansa voi. Vaikka myöhemmin olen asialle jo saattanut nauraakin, niin siinä tilanteessa en olisi pystynyt hymyilemään vaikka olisin yrittänyt.

Myöhemmin olen kuullut kolarointini jääneen elämään opetustarinana autokoulun tunneille. Kaiken toilailuni ja opettajani omaisuuden tuhoamisen jälkeen, sain kuin sainkin inssin ekalla yrityksellä läpi. Ja toisin kuin muut emännät, tämä kätevä emäntä ei vieläkään muista katsoa peileihin, kun peruuttaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Täällä tarinoi kolmekymppinen oman elämänsä antisankari. Menestystarinoiden ja kauniiden sisustuskuvien sijaan tarjolla on tilanteita, joissa arki lyö naamalle kerta toisensa jälkeen.