Olen ehtinyt nyt kuukauden miettiä, kerronko tästä teille vai en. Ehkä en: se tuntuu sopimattomalta. Hyvien tapojen vastaiselta. Somemaailman lentosuukkojen ja leikkokukkien vastaiselta.

Ehkä kerron: tapanani ei ole missään vaiheessa ollut puhua vain (jos lainkaan) lentosuukoista ja leikkokukista.

Ehkä en: on eri asia puhua epäonnistumisesta ja turhautumisesta ja hämmennyksestä kuin sen kokoisesta surusta, jota ei mitenkään ymmärrä. En tiedä, voinko olla tässä niin auki. En tiedä kuuluuko se mitenkään asiaan.

Ehkä kerron: haluan selittää, miksi en ole paljoa postaillut. Haluan jakaa. Ennen kaikkea haluan pysyä siinä ideologiassa, mille koko tämän blogin alunperinkin perustin. Tätä kirjoittaa oikea ihminen, jolla on oikean ihmisen ongelmat, eikä yltiöpositiivinen kiiltokuvahahmo, jolla on täydellinen elämä.

Joten menköön: Viimeiset leikkokukat elämässäni ovat olleet ne, jotka ostin äitini hautajaisiin.

Tämä on hirveää, tämä kaikki.

On päiviä, jotka ovat mitä tahansa päiviä. On hetkiä, jotka ovat mitä tahansa hetkiä. Olen ollut iloinen. Olen ollut hölmö. Olen tehnyt töitä. Juhlinut. Nauranut. Haaveillut. Seissyt päälläni rannalla ja alasti joessa ja juossut maratonin ja kilpaillut ja tankotanssinut ja valomiekkaillut aamuyöllä. Suunnitellut ostavani uudet trikoot ja lakkaavani kynteni kimaltavalla lakalla ja lähteväni Karibialle purjehtimaan.

On päiviä, joina en ole pystynyt katsomaan Alepan kassaa silmiin, koska olen yllättäen alkanut itkemään. Hetkiä, joina olen maannut poski kiinni likaisessa permannossa ja miettinyt, mitä ihmettä teen täällä, enkä ole tiennyt tarkoitanko treenejä vai elämääni. Olen noussut hyppyaltaasta ja kuunnellut palautetta ja halunnut tivata valmentajalta, eikö hän ymmärrä, että tällä ei ole mitään väliä. Ettei millään ole. Minulla ei ole keittiötä eikä lattiaa eikä vaatekaappeja eikä varsinkaan äitiä, eikä millään ole yhtään mitään väliä!

On päiviä, jolloin sanon itselleni, että älä tee tätä tyhmä, mutta kävelen kuitenkin kosmetiikkaosastolle ja suihkutan ranteeseeni sitä hajuvettä, jota äitini käytti kun olin lapsi.

Ja on päiviä, joina en nouse sängystä. Päiviä, joina en jaksa puhua kenellekään. Päiviä, joina en pysty avaamaan sähköpostiani enkä kirjoittamaan sanaakaan.

Ennen kaikkia on öitä, joina tuijotan pimeään.

Luulen, että se kuuluu asiaan. Luulen, että kaikki tämä kuuluu asiaan. Se on lohdullista ja ei ole.

Minulla ja äidilläni oli 26 vuotta ikäeroa. Se kauhistuttaa minua. On mahdollista, että minulla on 26 vuotta jäljellä – tai vähemmän. Se ei riitä mihinkään! Se ei riitä, ja siitä huolimatta käytän päiviäni sängyssä makaamiseen. Mietin, että minun pitäisi havahtua tästä, minun ei pitäisi hukata hetkeäkään, mutta olen lamaantunut.

Tunnen itseni vanhaksi. Kuluneeksi. Ränsistyneeksi.

En voi kestää sitä ajatusta, että lapsuudestani on jäljellä enää minä.

En ymmärrä ajatusta lopullisuudesta. En ymmärrä. En ymmärrä.

En halua ajatella, en halua käsitellä asioita, en halua upota mihinkään tunteisiin. Tunnen syyllisyyttä siitä, että en halua ajatella, käsitellä, tuntea. Sure nyt. Myöhemmin ei enää voi. Sitten kaikki miettivät, että mitä se nyt enää suree.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että perheeni tuntuu rasittavalta. Tunnen syyllisyyttä siitä, että kaikki tuntuu rasittavalta. Tunnen syyllisyyttä siitä, että en saa asioita hoidetuksi. Tekosyy. Ryhdistäydy.

Tunnen syyllisyyttä siitä, jos uskaltaudun mainitsemaan jollekin surustani. Huomionhakua. Ryhdistäydy.

Tunnen itseni typeräksi kirjoittaessani tätä. Mitä minä oikein yritän sanoa? En voi tarjota teille mitään. En voi antaa lempeän valaistuneita neuvoja läsnäolosta ja hetken arvostamisesta ja siitä, kuinka liikunta ja vihersmoothie auttavat. No auttavathan ne, helvetti sentään! Kyllä ne auttavat. Jos sinne asti pääsee.

En voi sanoa edes, että se menee kyllä ohi ja tuo kaikki on normaalia ja selviät kyllä ja saat tehdä kuten sinusta parhaalta tuntuu ja kaikki on ihan hyvin, joskus viimeistään.

Ehkä haluan, että te sanotte sen minulle.

***

My mom died. I knew it was going to happen some day, but I guess I did not believe it actually would.

Kommentit (23)

Liina

Olen miettinyt, miten jaksat.

Olen iloinen kuullessani, että on ollut hyviä päiviä. Semmosta se on surukin, aaltoliikettä. Joku kuvasi sitä niin, että se suru tulee aina yli kuin kymmenmetrinen aalto. Jossain vaiheessa niitä aaltoja tulee vain harvemmin.

Niin, että älä sitä ainakaan mieti, että nyt pitäisi surra. Surra pitäisi sitten kun on sen aika, kyllä se tulee, mutta ei missään aikataulussa tai ainakaan ei missään sellaisessa, joka sulle tai kellekään paljastettaisiin.

(Ja se on normaalia, että perhe ärsyttää, se vasta onkin, mutta se on tosi raskasta myös.)

(Mä muistan tuon huomiohakujutun. Se oli ihan kauheaa, vaikka samalla oikeasti suruhan voi olla todella lamauttavaa, ei se ole huomiohakua jos ei sen keskeltä saa jotain tehtyä ... musta aina tuntui, että jotenkin hyödyn veljeni kuolemasta, se oli kauheaa. Mutta jälkikäteen ja toisesta perspektiivistä voin sanoa, että ei se ole huomiohakua. On hyvä sanoa ääneen vaikeat asiat.)

Suvi K.

Todella rohkeaa sulta jakaa tämä. En osaa muuta sanoa, kun että valtavasti voimia ja jaksamista (ja armollisuutta sillon, kun ei jaksa)!

iinaem

Voi kiitos tästä, ihan oikeasti. Itse menetin äkillisesti yhden läheisimmistä ystävistäni kolarissa viime elokuussa, aivan liian nuorena (hän oli vain 23). Juuri samaan aikaan olin itse palaamassa Suomeen vaihdosta, ja elämä oli kerta kaikkiaan sekaisin. Ulkoa päin olen kuitenkin vaikuttanut suorastaan hullun normaalilta, alkushokin ja hautajaisten jälkeen en ole osannut oikein itkeä, surra tai muistella, muuta kuin todella harvoin. Olen vain kirjoittanut kandiani ja kuntoillut ja elänyt muutenkin oikein normaalia, oikeanlaista elämää, suuri tyhjyys sisälläni. 

Vasta jouluna haudalla käynti tuntui käynnistävän jonkinlaisen prosessin päässäni, että se onkin oikeasti totta. Tähän asti on tuntunut siltä kuin hän olisi ihan yhtä hyvin voinut olla vaikka jossain pitkällä lomalla. Että kuinka joku voi lähteä niin nuorena, joku jonka kanssa jain juuri itselleni merkittävimmän elämänvaiheen eli viimeiset 10 vuotta, yläasteelta tähän vuoteen. Välillä olen suorastaan vihainen, kuinka hän saattoikin jättää minut tänne, ihan yksin! Silloin mieleen muistuvat kaikki ei niin kauhean kivatkaan muistot, ja välillä ihan yhtäkkiä huomaan keskustelevani hänen kanssaan pääni sisällä - tunsimme toisemme niin hyvin, että pystyn tietämään varsin varmasti mitä hän mihinkin sanoisi. Niin kuin vaikka tähän, kun nyt täällä itku kurkussa kirjoitan tätä ja ahdistun jo valmiiksi huomisesta vierailusta hänen poikaystävänsä luo sairaalaan (hän loukkaantui kolarissa pahasti, ja tapaan hänet huomenna ensi kertaa onnettomuuden jälkeen). Ystäväni aivan varmasti kertoisi suorasuikaiseen tyyliinsä että ei se mitään auta jos minä täällä itken ja ikävöin, ja että muistella saa muttei jäädä kiinni. Niinhän se toki onkin. 

Vaikeaa tämä on silti, ja suru on jokaiselle yksilöllistä. Toisinaan tuntuu kuin ihmisen oletettaisiin hautajaisten jälkeen hautaavan myös surunsa, ikään kuin se sitten olisi käsitelty. Eihän se niin mene, ei ollenkaan. Lueskelin itse ylioppilasterveydenhuollon nettisivuja, siellä oli infoa surun käsittelystä. Luultavasti menen myös jonkinlaista kriisiapua pyytämään. Hyödyllistä oli kuitenkin tietää esim. se, ettei paniikkini muiden läheisteni menetyksestä tarkoitakaan, että olen tulossa hulluksi, vaan on ihan tavallista. Joulun aikaan ahdistuin vanhempieni lähdettyä kotoa, varmana siitä että he joutuvat kolariin myös, mutta eihän niin käynyt. Samoin pelkäsin jotain tapahtuvan toiselle hyvälle ystävälleni, jonka kanssa käytän whatsappia erittäin ahkerasti, ja joka meni elokuviin eikä voinut jutella kun menin nukkumaan - entä jos joku hullu olisi hyökännyt elokuvasaliin ja hänelle tapahtuisi jotain? No, eihän niinkään käynyt, kaikki ovat kunnossa. Mutta niin se mieli vain välillä temppuilee. Stressaan myös tulevasta ihan mahdottomasti, ja onhan siellä jotain ihan oikeasti merkittäviäkin päätöksiä edessä, mutta 99% huolestani on turhaa. Veikkaan, että alun shokin ja carpe diem -hulluuden jälkeen olenkin nyt kääntänyt kelkkani ja alkanut huolettomuuden sijaan yrittää huolehtia ihan kaikesta, ikään kuin kontrolloimalla kaikkea mitenkään voisin estää pahoja asioita tapahtumasta. 

Mutta pikku hiljaa se ehkä helpottaa, uskon niin. Vastaavaa surua en ole ennen kokenut, joten varmaksi en tiedä. Tosin kyllä muutaman vuoden takainen koiran menettäminenkin sattui, ihan todella paljon. Jotkut eivät siedä vertauksia lemmikkien ja ihmisten välillä, toivon ettei tämä loukkaa. Mutta itselläni ainakin juuri vanhemmat ja lemmikit ovat niitä kaikkein läheisimpiä tietyllä tapaa: he ovat ne jotka ovat aina läsnä kun olen kotona, ne jotka ovat minutkin kasvattaneet (myös ko. koira, joka oli ollut meillä lähes 14 vuotta). Siksi sellainen menetys tuntuukin ehkä niin kamalalta, kuten sanoit, linkki lapsuuteen/menneseen katkeaa. 

En usko että suru varsinaisesti loppuu koskaan, aina välillä tunteet nousevat pintaan aivan varmasti. Mutta ehkä se haalistuu ajan myötä, ja muistot jäävät. Ainakin toivon niin. 

Hurjasti halauksia sinne päin, ja jaksamista. 

Jenny

Syvimmät osanotot! Mä olen myös elänyt syksyn surussa serkkuni yllättävän kuoleman jälkeen. Kuukausia myöhemminkin se tuntuu epätodelliselta ja tulee romahduksia. Yritän peitellä surua ystäviltä ja sukulaisilta, koska nimenomaan, huomiotako tässä haetaan? On henkilöitä joille tämä ihminen on ollut vieläkin läheisempi ja siksi en tunne olevani välillä oikeutettu tähän määrään surua. Välillä suru ottaa kuitenkin vallan ja pahinta on se häpeä, jonka romahdus aiheuttaa. Nolottaa myös niiskuttaa ja pyyhkiä kyyneleitä bussissa. Kuulemma tämä ei tästä koskaan helpota, mutta toivottavasti sen edes jossain vaiheessa pystyy hyväksymään. En osaa sanoa muuta, kuin että muistele hauskoja yhteisiä hetkiä. Ne saa itkemään, mutta ainakin voi itkeä ja nauraa samaan aikaan. Paljon voimia suruun!

Elliliisa

Suru ei lähde muuten kuin suremalla. Anna itkun tulla, kun sen aika on. Kyynelissä lähtee liikkeelle jotakin sellaista, joka muuten jäisi tukkimaan aivan fyysisestikin. Surematon suru voi kääntyä masennukseksi. Meille on aika vaikeaa lähimmäisenä kohdata sureva lähimmäinen. Kun vastaan tulee joku menetyksen kokenut, kuinka usein äkkiä tekee mieli paeta. Vaihdetaan toiselle puolelle katua. Ei tarvita sanoja, kosketus ja lämmin katse, kenties halaus.
Itse olin kerran bussissa tilanteessa, jossa vastapäätä istuva nuori nainen alkoi itkeä. Syytä en tiedä, mutta annoin hänelle paperinenäliinan. Ehkä sekinlohdutti.

Nanna9

Voimia! En osaa muuta sanoa. Jokainen surkoon tavallaan, nyt jos koskaan saa olla vähät välittämättä muiden ajatuksista. Kiitos, että kirjoitit tästä, ja kiitos, että kirjoitat.

Mindeka

Haluaisin kirjoittaa tähän samalla taidolla osanotot kuin sinä kirjoitit tuon postauksen. Mutten osaa. Mieleeni tulee vain kliseisiä ja onttoja sanontoja, jotka ei mitkään tunnu riittävältä. Ihan oikeasti haluaisin antaa sinulle nyt voimia ja halauksen. Kertoa, että jonain päivänä tuska laimenee ja menee jopa kokonainen päivä ilman itkua. Mutta luulen, ettei ihan vielä. Ensin on varmaankin annettava surun ja itkun nujertaa, kunnes sieltä voi nousta ylöspäin. En tiedä, mutta näin luulen.

En osaa kuvitella hirveämpää tuskaa kuin oman äidin menettäminen, joten ihan aidosti olen pahoillani puolestasi ja toivon sinulle voimia. Muista, että olen tässä aika lähellä, joten jos tulee päivä, ettet jaksa nousta sängystä, mutta todella pitäisi, ilmoita, niin tulen vaikka nostamaan sinut. <3 

Eeva

Lämmin osanotto sinulle ja kiitos kun jaoit tämän. Oma äitini kuoli kolme vuotta sitten, ja vieläkin nousevat kyyneleet silmiin tätä kirjoittaessa. Kuten joku tuossa ylempänä sanoi, suru on aaltoliikettä, se tulee ja menee, ja sen mukana pitää keinua. Surra kun surettaa, itkeä kun itkettää. Minua auttoi pahimmassa vaiheessa se, että olin varsin avoin surussani. Äidin kuolema oli iso musta möykky, joka varjosti monia asioita; tuntui, että olin rinnakkaisessa todellisuudessa muiden kanssa, paikalla, mutten läsnä. Kerroin asiasta silloin ensimmäisinä kuukausina herkästi ihmisille koska halusin, että kaverit ja tuttavatkin tietävät, millaisessa kontekstissa toimin ja mikä minua "vaivaa". Puhun edelleen äidistä hyvin helposti, koska se on itselleni paras tapa olla ja elää asian kanssa. Älä kätke surua, se on osa sinua tällä hetkellä, osa elämää. Hyvät muistot valtaavat alaa ennen pitkää, jossain vaiheessa äitiäsi muistellessa kasvoille nousee hymy, ei kyyneleet.

Laurora80

1 vuosi, yhdeksän kuukautta ja yhdeksän päivää. Vieläkin tulee aika ajoin kyyneleet silmiin. Äiti ❤

Kaisa

Hauskoille ja rehellisille teksteillesi olen usein hymyillyt, nauranut ääneenkin. Nyt itketti. En tunne sinua, mutta olen kiitollinen sinulle blogistasi, aidosta ja mutkattomasta tavastasi kirjoittaa. Olet inspiroinut minua mm. juoksemisessa :) Kiitos siitä, että jaoit myös tämän. Toivon sinulle jaksamista ja voimaa, ja otan etäältä osaa suruusi. Lämpöiset terveiset sinulle <3

Emmi Nuorgam

Vanhenemisessa pahinta on ahdistava tietoisuus siitä, että omien vanhempien kuolema on koko ajan lähempänä. Pelkkä ajatuskin tuosta lamaannuttaa mut aina välillä, niin että kyyneleet kohoaa silmiin ja rinnassa alkaa jyskyttää. Suru on luonnollista ja sulla on siihen oikeus. Sun suru ei ole muilta pois, vain suremalla autat itseäsi ja muita läheisiksi. Me ollaan kaikki pohjimmiltaan niin hauraita ja heikkoja, ettei kaiken tän pinnan alta edes uskoisi. Sinä saat Sofía surra, itkeä, huutaa ja nauraa. Olla onnellinen, onneton ja toivoton. Jossain vaiheessa sen kanssa oppii elämään, eikä se enää ole jokapäiväistä. Mutta se ei silti tarkoita, että pitäisi unohtaa.

Poppis / pikkuliten

Kun näimme, olisin halunnut rutistaa sua lujaa. Olisin halunnut sanoa jotain... jotain muutakin kuin "voi kun mua väsyttää". En uskaltanut ottaa sitä askelta.

Surusi on ollut ajatuksissani. Toivon sulle voimia suruaaltojen läpi taivaltamiseen. Maraton on sen rinnalla pikku juttu. Anna itsellesi aikaa.

Nyt mä halaan sua Sofia, näin täältä kaukaa. Olet rohkea ja saat olla heikko. Ja onneksi olet juuri sinä. Se on äitisi ikuinen lahja sinulle. Se ei katoa ❤️

Lydas

Menetin oman äitini puolitoista vuotta sitten. Mietin edelleen päivittäin. Tuskin tulee aika jollon en miettisi. Lupaan että helpottaa kuitenkin. Tulee hetki, jollon kaikki on taas ok vaikka onkin ikävä. Lupaan.

Tanjaminunmaailmani

I feel you....oma isäni kuoli 2014 elokuussa, ja vieläkin ajattelen asiaa päivittäin. Kenties lopun ikääni..? Pahinta oli ehkä asian yht'kkisyys, vaikka jälkikäteen mietittynä olisi pitänyt oikeasti tajuta aikaisemmin että niin voi todella käydä ja pian. Ja mitä me lapset olisimme voineet tehdä toisin. En tiedä millainen tilanne sinulla on ja liittyykö siihen mitään tällaisia ajatuksia, mutta luulisin että kaikille jää aina jotakin, mitä olisi halunnut tehdä tai sanoa (tai jättää tekemättä tai sanomatta) Mutta turhahan niitä on jossitella, pitää vaan mennä eteenpäin, tarpoa läpi rutiini kerrallaan kunnes huomaa joskus alkavansa taas vähän elää. Vaikka mietinkin isääni ja hänen kuolemaansa edelleen päivittäin, on fiilis silti erilainen nyt kun esim puolen vuoden säteellä tapahtuneesta. Ehkä se pahin alkaa pikkuhiljaa jossain vaiheessa haalenemaan....vaikka esim. puhelinnumeroa en ole kännykästä poistanut vieläkään, en tiedä poistanko koskaa, ehkä joskus puhelimia vaihdettaessa vaan tippuu kyydistä...Tässä linkki minun kirjoitukseen omasta kokemuksestani, jos siitä olisi jotakin vertaistukea kenties http://www.minunmaailmani.com/?p=3152

Vierailija

Aktiivisena lukijanasi kiitän, kun kerroit! Lämmin osanottoni. Ja se helpottaa kyllä. Isäni kuoli yllättäen jo vuosia sitten ja se kaiken ylittävä suru, joka ei millään tuntunut menevän ohi, meni kuitenkin. En edes muista milloin, mutta jossain vaiheessa oli taas helpompi hengittää.

Sara

Kiitos Sofia kun jaoit tämän meille! Hirveän hienosti puettu sanoiksi nämä tunteet. Tietystikään jokainen läheisensä menettänyt ei välttämättä tunne samalla tavalla, mutta minä voisin allekirjoittaa joka sanan ja tunteen kirjoituksestasi kun muistelen mitä kävin läpi 1,5v sitten kun isäni ja avomieheni kuolivat saman kuukauden aikana. Alkuun mietin myös viitsinkö tätä hirveästi kaikille kertoakaan. Ajattelin, että ihmiset varmasti ajattelisivat, että "mitä tuokin tuossa nyt tekee tästä tälläistä numeroa, en ymmärrä, en pysty samaistumaan, no joo on varmaan kauheeta, otetaan osaa nyt kun niin kuuluu tehdä, mutta ryhdistäytyisi nyt säädyllisen ajan kuluessa". Ja sitten ryhdistäydyinkin, kun en silloin oikein muutakaan selviytymiskeinoa keksinyt. Se sureminenkin kun tuntui niin saatanan pahalta. Ja sitten tulikin niitä romahduksia sinne ryhdistäytymisen perään, mutta piilossa omassa kotona tietenkin, koska minähän en jumalauta itke muiden nähden. Olen aina ollut tlläinen aika rajoittunut. Pahoittelut, nyt tästä alkoi tulla mun oma henk koht vuodatus. Lohdutuksen sanana; suru hepottaa ja muuttaa muotoaan ajan kanssa. Ainakin itselle siitä on tullut osa elämää. Ei kuitenkaan onneksi sellainen pallo jalkaan, joka hidastaisi kaikkea muuta elämää vaan lähinnä sellainen "seuralainen", jonka seurasta et aina välttämättä niin nauttisi, mutta toisaalta et haluaisi sitä kokonaan unohtaakaan. Vielä pidemmän ajan kuluessa suru haalenee entisestään ja muuttaa alitajuntaan asumaan niin, että muistellessasi poismennyttä, et oikeastaan edes tajua surevasi, tämä henkilö vain käväisee mielessäsi ja sitä seuraa jokin muu ajatus.  Muistoja. Haikeutta. Ja sitten on taas niitä huonompia hetkiä.Ja nyt puhun siis tietysti vain omasta näkökulmastani. En tiedä onko tässä kirjoittamassani mitään järkeä, en oikein osaa jäsennellä, mutta toivotan kovasti voimia ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä suruprosessiisi! Haleja!

_ada_

Surullista, että monessa kommentissa mainitaan se, ettei halua mainita läheisen kuolemaa, ettei muut luule, että yrittää tehdä asiasta numeroa. Minäkin menetin läheisen keväällä ja olen hänen kuolemastaan maininnut, mutta en suinkaan itseni takia. Enkä myöskään ajattele niin, jos joku kertoo läheisen kuolleen. Toki tiedän ihmisiä, jotka kerjäävät itselleen sääliä ja huomiota, mutta kyllä sen erottaa.

Olen samaa mieltä siitä, että suru tulee aalloissa. Joulun alla tuli kyyneleet silmiin, kun ei ollut häntä, jolle aina valitsin ensimmäisenä kortin ja piti siirtää korttiostokset myöhemmäksi. Tuttua oli myös se, että aluksi halusin siirtää surua kauemmaksi ja "surra vasta myöhemmin". 

Tärkeä postaus, kiitos siitä ja lämmin osanotto sinulle! <3

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012