Tyytyväisyys torppaa kehityksen, sanovat treenigurut. Tarkoittanee sitä, että jos vallitseva asiantila on ihan ok, ei kiinnosta ponnistella sen muuttamiseksi. Ehkä tuossa on jotain perää.

Mutta mietinpä silti, kuinka monta sellaista tyyppiä tunnet, jotka ovat itseensä niin ristuksen tyytyväisiä, että köllöttelevät vaan laakereillaan? (No kellään ole mitään laakereita nykymaailmassa. Sohvalla köllöttelevät.)

Itse en tunne ketään. Itseensä tyytyväisiä kyllä, tai ainakin sellaisilta vaikuttavia. Aika usein he tosin tuntuvat olevan niitä, jotka tekevät kaikenlaista. En siksi oikein jaksa uskoa, että tyytymättömyys olisi olennaisin motivaation lähde.

Pikemminkin usein tuntuu, että tyytymättömyys on se, joka torppaa kehityksen.

En tiedä hittojakaan mitä olen tekemässä, mutta pohdin kylmähermoisesti ja tuskista välittämättä.

Tankotanssikoululla näen jatkuvasti ihmisiä, jotka tulevat tunnille ensimmäisiä kertoja ja tekevät ensimmäisiä trikkejä. He ottavat innoissaan oppimistaan liikkeistä kuvia ja postaavat niitä ylpeinä someen. Vasta-alkaja ei osaa juuri mitään, mutta on riemuissaan siitä, mitä on oppinut.

Muutaman kuukauden kuluttua asennot ovat haastavampia, mutta kuvia katsotaan nyrpistellen. Huonot linjat, laiska nilkka, tyhmä ilme, jäkittävä asento, vajavainen ojennus. Ilmiö ei koske pelkästään tankotanssia eikä pelkkiä liikkeitä. Itseäänkin katsotaan nyrpistellen. Olen liian jäykkä, liian heikko, liian pelokas, liian vanha. Oma vakiokelani on minulla on liian vähän aikaa tälle, jotta voisin kehittyä oikeasti hyväksi.

Ei näytä yhtään niin huonolta kuin tuntui!

Juoksupiireissä harmitellaan, kun treenistä huolimatta vauhti on vain tietynlainen. Kisoihin ei viitsitä lähteä jos ei ole ennätystä tiedossa. Eikä kukaan koskaan koe olevansa hyvässä kunnossa: kolmentonnin cooperi ei riitä (kaveri), useampi maraton vuodessa ei riitä (minä).

Tyytymättömyys itseen ja omaan kehitykseen johtaa helposti siihen, että aloitettu harrastus hyytyy. Vaikka ei hyytyisi, niin harmittelu alkaa syödä iloa tekemisestä. Näin aikuisena harvemmin missään on tosi hyvä, edes silloin kun treenaa antaumuksella. Aikaa on rajallisesti ja kroppakin alkaa ilmoitella rajallisuudestaan. Ja keskinkertaisuutensa sietäminen on todella vaikeaa: en ole hyvä tässä, mitä järkeä.

Itse tuppaan ihastumaan lajeihin, joissa en pysty koskaan olemaan oikeasti todella hyvä, treenaisin miten paljon tahansa. Minusta ei ikinä tule huippujuoksijaa eikä huipputankotanssijaa. Parhaat päiväni ballerinana ovat lähes yhtä kaukana kuin Neuvostoliiton kukoistuksen vuodet.

Sujuvastihan se etenee!

Mutta miksi vain sillä, minkä yleisesti määrittelemme huipuksi, olisi jotain arvoa? Eikö kaikella kehityksellä ole, olkoonkin, että se voi olla hidasta, vähäistä ja huomaamatonta? Eikö kaikella sillä muulla hommaan liittyvällä ole?

Olen viime aikoina ollut useammassa tilanteessa, jossa osaamattomuuteni ja rajallisuuteni ovat joko ahdistaneet tai aiheuttaneet suorastaan surua. Miksi minä en ole hyvä? Olisipa ihanaa olla noin hyvä! Miksi minusta ei voi tulla noin hyvä?

Toisin kuin voisi luulla, nämä ajatukset eivät kannustaneet minua kehittymään. Ne kannustivat minua lopettamaan ennen kuin kunnolla ehdin aloittaakaan. Aika kamalaa!

Ihan kuin vanha tekijä!

Ehkä voisin ajatella toisin? Ehkä voisin säilyttää sen ensimmäisten onnistumisten ilon alkamatta murehtia siitä, mihin en ehkä tule pystymään?

Ehkä voisin opetella olemaan tyytyväinen kaikkeen tähän asti onnistuneeseen sekä mahdollisuuteen oppia edes pikkuisen lisää. Sillä jos tyytyväisyys ei varmistaisikaan kehitystä, vähintäänkin se tekee matkasta paljon mukavampaa!

***

I've spent quite a long time being not satisfied with my accomplishments, but it did never lead to better results. So I'll start to think how happy I am with the things I've learnt, instead of worrying the things I can't yet (or never) do.

Kommentit (4)

Kaisa

Juuri tällaisten juttujen takia sun blogi on niin huippu! Ihana, elämänmakuinen asenne!

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012