Voitteko kuvitella, että voi olla sellainenkin juoksutapahtuma, jossa toivoo, että maali ei ikinä tule vastaan? No en minäkään olisi voinut! Pidän kovasti siitä tunteesta, että en juoksukisan alkaessa tiedä yhtään, mitä on tulossa. Tälläkään kertaa, KiipFitin maastopuolikkaalla Turengin Kiipulassa, en todellakaan tiennyt. En tosiaan olisi osannut edes kuvitella tällaista!

Vaiheikkaan matkanteon jälkeen olin lopultakin perillä, ajoissa. Sää oli täydellinen. Jalkoihin sattui viikon treenaamisista. Ihan sattui-sattui, mutta en jaksanut välittää. Harjut pelottivat, sen verran olen siellä lenkkiä juossut. Tai siis en edes juossut, vaan hyytynyt. Odotin saavani niiltä dunkkuun ihan kunnolla: maalissa olisin ehkä kolmen tunnin tuskaisen ja epätoivoisen raahautumisen jälkeen.

Ilman sen suurempia odotuksia lähdin. Nousuja oli jo heti alkuun, mutta juoksu tuntui kevyeltä. Isommat mäet kävelin suosiolla, vaikka olisin niistä selvinnytkin. Joissain kohdissa en pystynyt juoksemaan ylös. Vaihdoin kävelyyn ja välillä tuntui, etten pystyisi edes kävelemään ylös.

Tästä huolimatta juoksu oli hyvin helppoa ja kevyttä. Jotenkin luonnollista.

Juottopisteitä oli tiuhaan. Samat ihmiset juoksivat ympärilläni, välillä edessä, välillä takana. Poluilla seurasin edellä menevän askelissa. Tuntui siltä, kuin olisin ollut lapsi, juossut huvikseen metsikössä, uupumatta, hengästymättä. Nautin tasaisesta sykkeestäni ja vaivattomasta liikkeestä.

Omia eväitä ei olisi tarvinnut, pisteillä oli vettä, urheilujuomaa, suolakurkkua ja banaania.

Metsä tuoksui syksylle. Polun vierellä oli jotain jo keltaiseksi muuttunutta heinikkoa kuin usvaa, ja ylhäältä näki puiden latvat. Olin väsymätön. En juossut, minua juostiin.

Reitti oli vieras, mutta joissain mutkissa tuttu. Tämän mäen hiihdin alas, sain hepulin jyrkkyydestä ja kaaduin. Täällä ajoin pyörällä, lapsi nuokkui turvaistuimessa takanani, kypärän reuna kopsui selkääni.

Ihmettelin kovasti, miten jaksoin niin hyvin. Mäet hapottivat niin, että piti irvistellä kuin moukarinheittäjä, mutta se ei haitannut. Laella kesti pari sekuntia ennen kuin olo jaloissa normalisoitui, ja pystyin jatkamaan. Mäki mäeltä opin luottamaan siihen.

Olin ollut siinä luulossa, että kyseessä olisi maastojuoksu, eli hiekkateitä mäkisessä metsikössä. Mutta iso osa matkasta menikin ihan polkuja ja myös suolla. Ehkä juuri suuri vaihtelu teki reitistä kevyen oloisen.

Älä usko vakavaa ilmettä, ihanaa se oli! Kuva Minna Ranki, Nilla Rättyä tai Jari Kataja, nyysin KiipFitin Facebook-sivulta. Sortsit, toppi ja puustiset Adidas, saatu.

19 kilometrin kohdalla nousi seinä vastaan. Tai siis mäki. Se oli hiekkatie, jyrkin koskaan näkemäni sellainen. Ette ole tosissanne, sanoin spontaanisti ääneen. Sitten nauroin, ääneen.

Mäki oli niin jyrkkä, että vaistomaisesti halusin haroa käsillä siitä tukea. Kävelin ylös kuin suksilla, jalkaterät sivuille auki. Jalat eivät yksinkertaisesti taivu eteen niin paljon, että niillä olisi päässyt lähes pystysuoraa nousua ylös.

Mäki oli järjetön. Se oli rankka, mutta yllättäen en tuntenut epätoivoa vaan riemua. Hillitöntä riemua. Tunsin vastustamatonta halua pudottautua polvilleni silkasta ilosta, tunsin jo kuinka sora painuisi polvieni ihoon. Aurinko paistoi puiden välistä, suljin silmäni ja valo välkkyi luomieni läpi edetessäni.

Olin fyysisesti rasittunut, mutta en ollut väsynyt, olin jossain, minne sanat eivät yllä. Nautin siitä, miten tunsin olevani käytössä. Rasitus kulki lävitseni, mutta en uupunut vaan tunsin hyvin voimallisesti olevani elossa, olevani juuri siinä.

Mäen jälkeen tuli toinen, alamäki, ja taas toinen. Halusin vain juosta, juosta, juosta. Ajattelin, kuinka pimeä laskisi ja juoksisin, juoksisin läpi koko yön.

20 kilometrin kyltti. Ei, ei tämä saa loppua! Ei vielä, eikä ikinä!

Kilometri maaliin. Voisin lisätä vauhtia. En halua. Katsoin puita, niiden lehtiä auringonvalossa, ne ovat vielä vihreitä, haluan painaa tämän kaiken mieleeni.

Puoli kilometriä. Jos vain jatkan maaliviivan yli? Jatkan, jatkan, jatkan, jatkan?

Lopetin kuitenkin. Unohdin ottaa mitalin, sillä ei ollut väliä. En tiennyt aikaani, sillä ei ollut väliä. Olin niin onnellinen.

Menin nurmikolle aurinkoon makaamaan. Olin niin onnellinen.

*

Ajoin Turenkiin junalla. Meinasin lentää ulos Keravalla, koska Visa Electron ei käynyt eikä minulla ollut rahaa. Kanssamatkustaja, ja haluan huomauttaa, että maahanmuuttaja, maksoi matkani. Kiitos!

Turengissa hain pyörän. Se oli hajalla: polkimet löivät lähes tyhjää. Kun poljin vimmatusti, etenin hidasta kävelyvauhtia. En ehtisi sillä. Poljin asemalle asti ja soitin taksin. Odotin vartin käsiäni väännellen: myöhästyisin! Taksi tuli, ja ehdin.

Juoksun jälkeen sai lämpimän ruoan salaatteineen ja jälkiruokineen. Kotikaljaakin oli! Join kaksi lasia, ja siinä taisi olla vähän voltteja. Hih. Tai saatoin muuten vain olla vähän sekaisin. Hih!

Juoksun hintaan kuului myös uinti ja sauna. Vesi oli vähän vilpoisaa, altaassa ei ollut ketään muuta. Kelluin keskellä ja katsoin kuinka veden heijastukset kimmelsivät seinillä ja katossa. Uin vaparia ja hengitin ja jatkoin uimista. Vain kerran per yritys, mutta silti!

Kanssajuoksija heitti minut asemalle, mistä myös kiitos!

Oli niin mahtavaa! Mietin pitkään minne lähtisin. Juoksuja kun oli tänä viikonloppuna niin Jyväskylässä, Helsingissä, Tampereella, Tallinnassa kuin Tukholmassakin. Olen juossut niistä monet, ja päätin kokeilla jotain uutta. Voi että miten kannatti!

Juoksu oli siis KiipFitin maastopuolikas, joka järjestetään vuosittain syyskuun puolivälissä. Kaikki toimi, reitti oli aivan ihana ja säläkassi erittäin antelias. Itse asiassa anteliain mitä olen Suomessa saanut ja mikäli vaatteita, pyyhkeitä ja reppuja ei lasketa, anteliain myös kansainvälisesti. Suosittelen!

 

Osallistuin tapahtumaan omalla kustannuksellani.

***

I attended my first crosscountry running event. I know I repeat mysef but I seriously LOVED this one!

Kommentit (2)

poppis

Tuo fiilis on paras kaikista! Postauksesi saa ensi vuonna sellaisen lössin innokkaita liikkeelle, että maaliin pitää värvätä aimomäärä juoksijoiden pysättelijöitä. Onkohan polkujuoksujen yksi salaisuus se, ettei tule katsottua kelloa, eikä pinnisteltyä omien enkkojen liepeillä? Siellä antaa flown viedä mennessään. 

Mulla oli eilen sen sijaan maailman tylsin juoksu. Asfalttia pitkin Jorvista Helsingin keskustaan. 20 kilometriä hampaat irvessä. Tai oikeastaan toka vikan kilsan hymyilin, kun sain juosta Aleksilla shoppailijoiden keskellä. Mua ei ole luotu yksinäiseen juoksenteluun, ainakaan Espoossa. 

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Niin on!!!

Ehkä sinne voi virittää jonkun verkon, mihin juoksijat pysähtyy :D

Mä luulen, että sillä on iso merkitys. Mä en käytä enää muutenkaan kelloa, mutta näissä varsinkin tietää, että sitä on ihan turha katsoa. Ja kilsamerkkejä oli tuolla suht harvassa, eikä itse pysty yhtään arvioimaan matkan pituutta silloin kun mennään polkuja.

Joskus tuollainen on ihan ok, mulle on ehkä pahinta olla kisassa, jossa ei kulje ja on vähän osallistujia. Sitten vetää yksinään jotain pellon laitaa ja on sillee, että ainakin 1,5 h vielä :O

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012