Ottakaa tapaturmavakuutus. Esittelyjen jälkeen ensimmäinen asia, mitä meille uimahyppykurssilla sanottiin. Jaahas. Apua. Yksi kaksi mulle tuli faksi, sori pitää mennä.

Alkulämpässä tunsin itseni tosi tyhmäksi. Hypimme ja teimme nilkan ojennuksia. Jalkani ei kestä toistuvasti hyppyjä ja voimakasta ojennusta. Miten en tajunnut? Miksi ylipäätään tulin tänne? (Toisaalta, saisinpa siitä tekosyyn sluibata.)

Alkulämpän jälkeen meidät lähetettiin suihkuun ennen veteenhyppelyosuutta. Altaan reunalla jouduin keräämään rohkeutta jonkin aikaa. Ketään muuta ei näyttänyt pelottavan yhtään, kunhan mennä molskahtelivat. Itse olin kauhuissani. Mitä jos en pääse ylös? Allas on viisi metriä syvä! Saatan hukkua!

Astuin veteen, kerran. En hukkunut. Hyppäsin veteen, kerran. En hukkunut vieläkään. Sitten pitikin jo tehdä kuperkeikka veteen. Keräilin taas vähän aikaa. Onnistui. Status edelleen: ei-hukkunut. En tiedä, olinko iloinen tai innoissani. En? Ehkä vähän. Tai sittenkään en?

Vesi, rakastan sinua, mutta tämä ei vaan toimi. Se ei johdu sinusta, vaan minusta.

Hyppäsin metristä. Huimasi mennä siihen reunalle. Unohdin, kaiken mitä piti tehdä. Vedessä olin jo edelliskertoja rauhallisempi, ja tulin itsekseni pintaan ilman hirveää veuhtomista.

Kuulin hypystäni palautetta, että nilkat eivät olleet suorat. Ei muuten pidä paikkaansa, teki mieli sanoa. Kun jalkani irtoavat maasta, nilkkani ovat suorat! Se on kuin refleksi! Sitten tajusin, että ehkä ne koukistuivat ennen veteen osumista. Olinhan tottunut, että maa tulisi vastaan pian hypyn jälkeen.

Olin päätynyt ja hypännyt veteen jo useita kertoja, kun minua alkoi voimakkaasti itkettää. Älytön etenemisvauhti pelotti. Parin minuutin välein tuli uutta, mikä oli kauhistuttavaa. Menin hyppypaikalle ja ämpysin ja hyppäsin ja olin kuuntelevinani palautteen ja itkin.

Sama uudestaan.

Sama uudestaan.

Sama uudestaan hyppylaudalla. Se heilui! Miksi tämä heiluu! Se on vähän niin kuin se juttu siinä, minulle vastattiin.

Joka kerta hetkeä ennen hyppyä unohdin kaiken. Mitä minun piti tehdä? Mitä?!

Itketti koko ajan. Painoin käsiä kavoilleni enkä pystynyt selittämään itselleni, miksi.

En pystynyt järkeilemään, pelkäsin vain. Olin mennyt veteen jo useamman kerran. Olin päässyt sieltä ylös. En ollut hukkunut. En ollut kuristunut lettiin. En ollut mäjähtänyt kipeästi veteen. En ollut mäjähtänyt veteen niin, että ilmat menevät pihalle. Vettä oli mennyt nenään varmaan useita litroja. Se oli epämiellyttävää, mutta siitä selvisi. Mutta pelko ei väistynyt.

Pelkään vettä, mikä on ihan järkevää: vesi on vieras elementti ja voi tappaa minut. Veden lisäksi pelkään korkeita paikkoja. Jo keittiötikkaat ovat korkea paikka. Sekin on järkevä pelko: jos tipun oikeasti korkealta, saatan kuolla. Jos tipun matalalta, saatan murtaa raajojani, mikä tarkoittaisi sitä, että en ehkä voisi tehdä työtäni enkä muitakaan asioita, joista pidän.

Vesi oli nähty ja kauhistuttu: Seuraavaksi kolmoseen ja vitoseen. Kolmeen ja viiteen metriin! Ette voi olla tosissanne, katsoin ohjaajaa. Ei ole pakko tietenkään, hän sanoi. Kaikki muut menivät. Ihan kaikki muut. Joka ikinen.

Nousin viimeisenä torniin. En tiennyt pystyisinkö hyppäämään kolmosesta. Viittä metriä en edes harkinnut. Kolmesta olen sentään hypännyt joskus. Ehkä vuonna -93 Kumpulassa.

Seisoin tornin ovensuussa. Päätin, että menen. Ajattelin, että silti on hyvin mahdollista, että en vain pysty. Ehkä en katso alas lainkaan? Katsoin alas. En tiedä, mitä tunsin.

Hyppään alas täältä. Todellakin. Ei se voi olla niin paha. Ensin olen hetken ilmassa, sitten hetken vedessä. Hyppään alas.

Päässä soi taas Let it go: It’s funny how some distance/ Makes everything seem small/ And the fears that once controlled me/ Can’t get to me at all. Se ei kyllä pitänyt yhtään paikkansa. Ajattelin pullia kahvilan vitriinissä, se oli ainoa saamamme ohje, jonka muistin. Kun olet hyppytornissa, pitää katsoa kahvilaan. Ajattele pullia vitriinissä.

Oli vaikea hivuttautua tarpeeksi lähelle reunaa. Huippasi. No jos tipun reunalta, niin ei sillä taida olla hirveästi väliä, koska olen joka tapauksessa menossa alas? Jos tipun, niin sillä ei ole väliä. Sillä ei ole väliä.

Kolmonen saa mennä.

Hyppään.

- - - En pysty - - -

Hyppään - - -

En pysty.

- - - Mitä minun piti tehdä? Mitä?!

Saanko hypätä vain alas ja pitää nenästä kiinni? Saat.

Menin. En tiennyt yhtään, mitä kroppani tekee. Tulin epämääräisesti, mutta kivuttomasti veteen. Nousin ylös ja itkin.

Tunti loppui. Nähdään ensi viikolla, ohjaaja sanoi. Moikka, vastasin. Nähdään ensi viikolla, toinen kurssilainen sanoi. Ehkä, vastasin.

Menin saunaan. Pidin käsiä kasvoilla, ja itkin niin, että räkää valui pitkin naamaa. Hävetti vähän, mutta aika vähän lopulta.

Ajoin Keskuspuiston läpi kotiin. Vieläkin itketti vähän. Taidan olla keskivertoa paljon pelokkaampi. Mutta pikkuisen minusta tuntuu, että saatan olla jotain muutakin.

***

So I went to this diving course. As I fear water AND heights, it was a brilliant idea. Well, I'm still alive. I think.

Kommentit (4)

Meduusa-Lotta

Sofia sä olet mun sankari! <3 Ehkä mäkin vielä joskus uskallan hypätä veteen ilman että pidän nenästä kiinni. 

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

<3 Se oli kyllä paha tossa. Ei pahinta, mutta paha. Varsinkin ensimmäinen kerta. Ajattelin, että voisin ehkä hankkia sellaisen nenäklipsin...

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012