Alkukesästä maruin ja surin minkä kerkesin. Kylmä ja sade masensi ja esti tekemästä niitä asioita, joita olin vuoden odottanut. En tiennyt millä ilveellä jaksaisin tulevan syksyn ja talven. Olin jo menettänyt toivoni, mutta kaikkien aikojen surkeimmaksi uskomani kesä osoittautuikin aivan muuksi. Tuosta lähtökohdasta on tietysti helppo ylittää odotukset, mutta millä tavoin ne ylitettiin!

Tukholman maraton oli postaukseni perusteella kauhea. En enää muista sitä niin. Satoihan siellä, mutta... Sen muistan, että kotimatkalla istuin yksin kenkälaatikon kokoisessa hytissäni jalkoja myöden kiitollisuudesta kananlihalla, ja ajattelin, että mahdollisuus juosta maratoneja on maailman suurin siunaus.

Vierumäki Traililla metsässä oli lämmin, aurinko siivilöityi puiden välistä. Kuuntelin 17 kertaa Israelin euroviisukappale Golden Boyn. Juoksin suohon. Se oli mahtavaa. Puunrungot vilisivät silmissä. Se oli maagista. Maalissa oli sipsiämpäri. Sipsiämpäri!

Kesän ensimmäisenä oikeasti kuumana päivänä lähdin suppausretkelle Nuuksioon. Melominen laudalla pitkästä aikaa oli ihanaa. Keinutus ja veden äänet seurasivat kehossani pitkälle iltaan. Muistin, miten kiihkeästi olin kaivannut vettä.

Toisella kertaa suppasin yöllä kohti Hakaniemenrantaa. Kaupunki ei missään vaiheessa ollut äänetön, mutta koko ajan oli vähän pimeämpää. Puolen yön aikaan vesi tuntui muuttuvan pehmeämmäksi. Se oli mustaa, ja valot kimalsivat.

Vein myös lapset suppaamaan (tai siis tsuppaamaan, kuten he sanovat) sekä melomaan. Varsinkin pienempi nauttii merestä ja sen läheisyydestä kuten minäkin. Siinä, että lapsi pitää samoista asioista kuin itse, on jotain valtavan riemastuttavaa. Minä tiedän! Se ON ihanaa!

Juoksin tukalan, vaikean ja raskaan puolimaratonin. Haaveilin mättäillä makaamisesta ja söin metsämansikoita, kesän ensimmäisiä. Maali olisi siellä jossain, mutta minulla ei ollut kiire.

Joogasin paljon. Itkien yhdessä ja nauruun tikahtuen toisessa puistossa. Tutulla salilla ja vieraassa paikassa. Luovuin tarpeesta selittää, sitä mitä joogatessa koen. Siitä tulee hyvä olo, riittäköön.

Löysin slacklinen. Ihastuin siihen, miten hetkeä aiemmin en pystynyt edes seisomaan nauhalla ja hetkeä myöhemmin kävelin sillä monta askelta. Iloitsin siitä, miten nopeasti opin. Turhauduin siihen, miten hitaasti edistyin. Riemuitsin siitä, miten paljon pidemmälle voisin kehittyä. Lamaannuin siitä, miten paljon pidemmälle tosiaankin voisi kehittyä. Nautin siitä, miten lajin mekaniikkaan syntyi jonkinlainen ymmärrys, siitä miten se avautui minulle vähitellen.

Vielä enemmän nautin siitä, kun testasin veden päälle viritettyä slacklinea. Se oli jotain, mitä en olisi voinut kuvitella tekeväni. Tipuin nauhalta veteen, tietysti. Kun nousin ylös vedestä, en ollut enää sama ihminen kuin hetkeä aiemmin.

Surffasin sisällä ja hämmästyin kahta asiaa. Lasteni kykyä heittäytyä kyselemättä uuteen ja omaa kykyäni oppia, oppia ja oppia. Kehityn kaikessa mitä kokeilen. Miksi minä olen joskus uskonut, että en pysty oppimaan mitään? Onko maailmassa ylipäätään yhtäkään asiaa, jota ei jollain tasolla pystyisi oppimaan?

Lähetin kuopukseni kouluun. Toivon, että hän uskoo, ettei maailmassa ole yhtäkään asiaa, jota ei ainakin jollain tasolla pystyisi oppimaan. Toivon, että hän huomaa, kuinka uuden taidon myötä maailmassa ja itsessä on jotain enemmän: molemmat ovat vähän täyteläisempiä.

Juoksin maratonin kotikaupungissani, ja tunteet olivat täällä toisenlaisia kuin aiemmin. Terävämpiä ja tiiviimpiä. Ne jäivät leijumaan Paciuksenkadun alikulun kohdalle ja Ruoholahteen, ja ovat siellä edelleen niin vahvoina, että voisin ojentaa käteni ja tarttua niihin.

Päivistä tuli lämpimiä. Aamupäivisin kirjoitin, iltapäivisin menin rannalle. Makasin yksin Hietsussa ja Munkassa, kuuntelin samoja kappaleita uudelleen ja uudelleen, kävelin mereen. Siitäkin oli lopulta tullut lämmin.

Terässian jälkeen ajoin kotiin, ensin kukkivan pellon laitaa jossakin Vantaalla. Maa tuoksui ihanasti ja ilma oli hämmästyttävän lämmin. Junalta jatkoin Keskuspuiston läpi kotiin. Metsässä tien viertä juoksi tuuheahäntäinen kettu.

Kesän viimeisenä päivänä vietin tunteja Uimastadionilla. Vahdin lastani lastenaltaassa kunnes joku kakkasi sinne ja allas tyhjennettiin. (Se ei ollut minun lapseni, he ovat niin vanhoja jo. Minä taas en ole niin vanha, etteikö pökäleen kalastaminen haavilla ei olisi naurattanut.)

Vesijuoksin ihmiskeiton keskellä ja ärsyynnyin. Yritän treenata hei. Päädyssä jäin odottamaan ja leijumaan painottomuuteen, ja yhtäkkiä kaikki oli täydellistä. Monotoninen liike oli tehnyt aivoni tyytyväisiksi. Olin nälkäinen.

Makasin nurmikolla viilenevästä illasta ja tyytyväisyydestä hyristen. Luin joogasta vesijuoksuvyö pääni alla. Kirjoittaja mietti, onko jooga henkistä harjoitusta vai liikuntaa. Minä mietin, mitä eroa niillä kahdella muka on. Puin päälleni ne vaatteet, joissa olin ollut koko kesän, ja tunsin viimeisen kerran haikeutta. Vein itseni syömään sushia ja juomaan viiniä. Ensimmäinen oli hyvää, jälkimmäinen ei. Mutta eipä tuo haitannut.

Kesä oli alkuun vähän vähemmän hyvä, mutta eipä tuo haitannut.

***

In June I was desperate. All this rain, all this darkness, all this cold. Then suddendly sun did break in.

Kommentit (2)

poppis

Tästä tuli ihannan levollinen ja seesteinen olo. Kiitos <3

Mulle tämä on ollut valitettavasti välikesä. Toki löytyyhän sieltä kauniita hetkiä, eikä tarvitse edes kaivaa syvälle. Tyydyn kuitenkin tähän. Näin on välillä.

Fitness Führer
Liittynyt5.5.2015

Ole hyvä :)

Näinhän se on. Musta tuntuu, että tämä ei olisi tuntunut yhtään niin hienolta, jos alkukesäkin olisi ollut hieno. Että sillä kontrastilla oli iso merkitys.

Seuraa 

Rentoa jutustelua ja ärhäköitä kannanottoja liikunnasta ja sen lieveilmiöistä. Blogia pyörittää kirjoittamisen ja liikunnan parissa työskentelevä Sofia Kilpikivi, joka juoksee pitkiä matkoja siksi, ettei joutuisi juoksemaan kovaa.

 Seuraa blogiani >

 

 

 

 

 

 

 

Fitness Führer somessa:

fitnessfuhrerblogi@gmail.com

Instagram @fitnessfuhrer

Facebook

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012